 Puheliaita ja äänekkäitä ihmisiä pidetään usein lörppäsuina ja juoruilijoina. Iloinen, huumorintajuinen ystävä ei aina ole se jonka niskaan salaisuudet tai murheet valutetaan. Häneen ei voi luottaa. Häntä ei voi ottaa vakavasti. Hän suhtautuu elämään liian kevyesti. Höpö höpö sanon minä. Olen äänekäs, höpötän kun pitäisi olla hiljaa, vitsailen vakavista asioista vakavissa paikoissa ja napautan totuuksia päin naamaa. Toiset tykkää toiset ei. Välillä tykkääjätkin loukkaantuvat ja alkavat mököttämään. Mikäs siinä, jos minullekin kertoo miksi. Monelle minut tuntevalle tulee ehkä yllätyksenä, etten enää vuosiin ole aina sanonut mitä ajattelen. En jaksa, koska olen tahtomattani ja toisinaan tietämättäni loukannut läheisiäni. En aina sano mitä mieleni tekisi, koska en jaksa riidellä. Jätän sanomatta myös jos se on itselleni se helpompi vaihtoehto. Olen oppinut pitämään mölyt mahassa. "All our words are but crumbs that fall down from the feast of the mind."- Kahlil Gibran- Myrsky jos toinenkin on huolettomista heitoistani noussut. Myrskyistä osa laantui heti, osa ajan myötä ja muutama hullu hurrikaani riehuu edelleen tuhoa kylväen ja ihmissuhteita katkoen. Yhden myrskyn jälkeen ilma on puhdas ja hengittäminen helppoa, toisen jälkeen ilma on myrkkykaasuista sakea ja mustista verhoista pimeä. Jokainen myrsky jättää jälkensä. Usein yllätyn aidosti jälkikäteen kuullessani mistä minulle milloinkin on loukkaannuttu. Hämmästyn kuinka herkästi nokkiin voidaan ottaa. Kaikista eniten ihmettelen ihmisiä, jotka vasiten tulevat mielipidettäni kysymään ja siitä sitten loukkaantuvat. Pahimpia ovat ne, jotka syystä tai syyttä sanoistani loukkaantuvat eivätkä vaivaudu sitä missään vaiheessa minulle kertomaan. Raukkamaista touhua sanon minä. Miten voin sanomisiani selittää tai anteeksi pyytää, jos en edes tiedä loukanneeni? "Be careful of the words you say, Keep them short and sweet. You never know, from day to day, Which ones you'll have to eat."- Anonymous- Kivalta ei myöskään tunnu, jos suututaan kun ollaan asioista erimieltä. Mihin se kuuluisa mielipiteen ja sananvapaus silloin häviää. Onhan se nyt ihme ja kumma jos kaikkien kanssa pitäisi samaa mieltä olla. En ole ollut enkä ikinä tule olemaan. Eihän se, jos on erimieltä, tarkoita toisen arvostelua tai halventamista. Kuinka monesti olenkaan kirjoittanut kommenttia, viestiä, päivitystä tai kirjettä niitä koskaan julkaisematta tai lähettämättä. Kuinka monesti olenkaan puhelin kädessä, sormi numerolla ollut valmis soittamaan sitä tekemättä. Kuinka usein olen autossa miettinyt kääntyväni tuttuun osoitteeseen rattia kääntämättä. Miksi en ole tehnyt mitä selvästi haluaisin tehdä? Koska en jaksa. Koska olen kyllästynyt olemaan hän, joka tekee aloitteen. Koska olen tukka täys raukkamaisia nipottajia. Koska minusta ”he” eivät ole enää aikani arvoisia. Koska minulla on kaikki mitä tarvitsen eikä minun tarvitse kenellekään mitään todistella. Minusta he menettävät enemmän kuin minä. Usein olen jo moneen kertaan ehtinyt tehdä selväksi millainen olen ja miten toimin. Kenenkään ei ole pakko minusta pitää tai kanssani toimeen tulla. En minäkään kaikista pidä enkä kaikkien kanssa toimeen tule. "Colors fade, temples crumble, empires fall, but wise words endure."- Edward Thorndike- Vuosien varrella on monen monta ihanaa ihmistä kelkastani pudonnut. Jokaista heistä ikävöin ja jokaisen ottaisin avosylin takaisin elämääni. Ihmissuhteilla on elämänkaari niin kuin kaikella tässä maailmassa. Toiset kestää läpi elämän, toiset vai hetken tai vuosia. Jokisella on oma tehtävänsä ja sen täytyttyä matka jatkuu. En ole katkera, vihainen tai surullinen menneistä ihmissuhteista, päinvastoin olen niistä onnellinen ja ikuisesti kiitollinen. Ihanaa kuin tulivat, ovat, olivat, lähtivät tai jäivät. Kaikki tapahtuu syystä ja ajallaan. Näin olen uskonut jo pitkään ja uskon edelleen. Jokainen kohtaamani ihminen tulee elämääni syystä. Minä saan, annan tai opin jokaiselta jotain. Olen oppinut olemaan hiljaa. En vieläkään ole hiljainen ja pulputan edelleen kuin papupata, mutta enää en sano kaikkea mitä mieleeni pulpahtaa. Valikoin mihin vastaan ja miten. Vieläkin tunteeni kuohahtavat ja ylikiehuvat, mutta enää en kaikkea anna yli äyräideni valua. Suodatan ja sulattelen. Kontrollin pettäessä lipsauttelen ja jopa loukkaan edelleenkin. Väsyneenä olen pahimmillani. Silloin kartan itsekin omaa seuraani. "Good words are worth much, and cost little."- George Herbert- Monesti tekisi mieleni toisten asioihin puuttua, mutta en aina puutu. Ei ole minun asiani, ei kuulu minulle. Monesti nielen jo lähtökuopissaan olevat sanat, koska ääneen lausuttuja sanoja ei voi ikinä ottaa takaisin. Varon siis niin paljon kun luonteeltani kykenen. Ei mikään helppo homma. Miksi en voisi sanoa mitä ajattelen? Koska aina ei tarvitse sanoa mitä ajattelee. Asiat voi pitää myös omana tietonaan. Miksi en vois kommentoida muiden tekemisiä? Kommentoinkin, mutta jotkut asiat vaan ovat ihmisten omia asioita, joihin kaikkien ei tarvitse eikä pidä puuttua. Ei vaikka kuinka kokisi tietävänsä paremmin tai olevansa oikeassa. Annan kysyttäessä edelleenkin mielipiteeni tai neuvon jos osaan, mutta muuten annan olla. Eläköön kukin tavallaan ja antakoon muidenkin niin tehdä. On niin monta tapaa tehdä oikein. Kaikki tavat eivät kaikilla toimi ja se on vaan myönnettävä. Olen siis hölöttävä LukkoTurpa TuppiSuu itseni takia. 
0 Kommentit
 Onko olemassa vain yksi totuus?
Oletteko huomanneet ettei maailmassa ole mitään asiaa josta joku ei olisi eri mieltä? Se, että joku syntyy tai kuolee taitaa olla kiistattomimpien asioiden joukossa eikä silläkään saralla ihan ilman erimielisyyksiä ole päästä. Jeesuksen syntymästä ja kuolemasta ollaan useaa mieltä samoin Joulupukin olemassa olosta. Juutalaisten holokaustia ei eräiden mielestä tapahtunut eikä useiden uskontojen johtohahmojen elettyyn elämään olla saatu kiistatonta totuutta. Mutta yksi kimuranteimmista taisteluista käydään terveyden ja hyvinvoinnin, etenkin painonhallinnan, saralla. Joka ikiselle ruokavaliolle löytyy puolesta ja vastaan puhujat. Jokaiselle kiistattomalle tosiasialle löytyy yhtä kiistaton vastaväite. Onko siis olemassa vain yhtä oikeaa totuutta? Kuka on oikeassa ja kenen ohjeita pitäisi noudattaa? Taivas yksin totuuden tietää eikä sekään meille sitä kerro. Kokeilemallahan tuo yleensä selviää mikä parhaiten itselle sopii. Vaikeinta on valita ketä uskoo, kun kaikki pystyy perustelemaan oman kantansa aukottomasti. Kaikkien teoriat kuulostaa uskottavilta ja oikeilta kunnes tulee se yhtä hyvin perusteltu ja yhtä uskottava toinen vaihtoehto. Jokaisessa ruokavaliovaihtoehdossa on hyvät ja huonot puolensa. Toiset ovat liian yksipuolisia, mutta tehokkaita painonpudotuksessa. Toiset ovat lyhyellä juoksulla ihan ok, mutta pitkässä juoksussa liki vaarallisia. Yks parantaa, toinen pahentaa, kolmas vihastuttaa, neljäs huvittaa jne… Yksi ruokavalio ei sinällään tarjoa kaikkia tarvitsemiamme ravintoaineita ja siksi pitää nauttia lisäravinteita. Toinen taas antaa kaiken, mutta pitkään noudatettuna lisää terveysriskejä etenkin jos ei osaa käyttää sitä oikein. Joku taas on uskontoon, uskomuksiin tai toiveajatteluun perustuva ja siitä voi seuraa ihan mitä vaan. Tarvitsenko viisautta vai viidakkoveistä rämpiessäni läpi vaihtoehtojen viidakon? Painonhallinnasta ja hyvinvoinnista saadaan aikaan kiivaita ja välillä ihan veret seisauttavia väittelyitä niin somessa kuin kasvotusten. Jokainen puolustaa omaa kantaansa periksi antamattomalla tarmolla ja täysin kuuroina vastaväitteille. Ruokavaliot ovat niitä noudattavien uskontoja, joista ei suostuta kuuntelemaan mitään negatiivista. Viisaista ja rauhallisista ihmisistä tulee ilkeitä, vihamielisesti käyttäytyviä taistelijoita, jos rohkenet heidän valintojaan arvostella. Ihan tavallisista ihmisistä tulee asiantuntijoita luentojen jälkeen ja luettuaan pari kirjaa noudattaen niiden ohjeita jonkun aikaa pysyen hengissä ja voiden hyvin. Pahinta on, että usein arvostellaan muita vaihtoehtoja ottamatta faktoista selvää. En ymmärrä miksi ei vaan voida olla omaa mieltä tahoillaan. Miksi ei vaan voi perustellen kertoa oma vaihtoehto haukkumatta toisen valintaa? Jos on uskonvapaus niin miksi ei saa olla valinnanvapaus? Pitäkö kaikesta aina olla niin jyrkkämielisiä? Mitä kiivaampi kannanotto sen vähemmän kiinnostun Koen fanaatikot vastenmielisinä ja ahdistavina. On sitten kyse uskonnosta, aatteesta tai arvomaailmasta. Sitä vastoin innostavan iloiset ”saarnamiehet” saavat minut asiastaan kiinnostumaan, mutta heidänkin seuraaminen loppuu kun seinään siinä vaiheessa kun aletaan erimielisiä arvostelemaan tai syyttelemään. Harva oman aatteensa kaupittelija pystyy kehumaan tuotettaan jotain toista vastaavaa arvostelematta. Minun kirjoissa se tarkoittaa sitä, ettei itsekään aukottomasti asiaansa usko. Iskut toisen vyön alle kertoo minulle heikkoudesta. Vahvan ja asiaansa uskovan ei tarvitse niin toimia. En arvosta lainkaan ihmisiä, jotka arvostelevat valintojani. Olen valmis vastaanottamaan toisen tarjoamia vaihtoehtoja kunhan ne esitetään minulle asiallisesti. Ollessaan kanssani erimieltä riittää kun antaa asiallisesti faktat vaihtoehdosta ja jättää päätöksenteon minulle. Varsinkin näin keski-ikäisenä on ärsyttävää, kun puhutaan kuin teinille ja torutaan kuin lasta. Se on loukkaus älykkyyttäni kohtaan. Ihan kuin en tähän ikään mennessä olisi oppinut mitään. Ihan kuin en osaisi itse hankkia tarvitsemaani tietoa sitä halutessani. Tiedän kyllä mikä on oman painonhallintani kompastuskivi Se on se mitä laitan suuhuni. Kukaan ei pakota minua syömään mitä syön. Tiedän tasan tarkkaan mitä syön. Tiedän kuinka paljon pitäisi syödä ja kuinka usein. Miksi en sitten tee niin kuin olisi itselleni terveellisempää? Ehkä olen väsynyt kaiken maailman kuureihin ja ruokavalioihin. Ehkä olen vaan laiska näkemään vaivaa sen eteen mitä suuhuni panen. Ehkä kaikki ruokavaliokiihkoilijat ovat kyllästyttäneet minut saarnoillaan. Ehkä olen vaan tehnyt valintani ja olen siihen täysin tyytyväinen. Tiedän etten jonkun mielestä syö tarpeeksi tuoreita vihanneksia, hedelmiä tai ituhytyhuttuja. Tiedän syöväni liikaa makeita hiilarihöttöjä ja tiedän ruokarytmini olevan persiillään. Tiedän tekeväni monen mielestä monta asiaa väärin, mutta tiedättekö mitä? Olen silti terve ja onnellinen nainen. Olen tehnyt vapaaehtoisen valinnan itseäni kuunnellen. Syön sitä mikä maistuu ja iloa tuottaa. Liikun minkä pystyn ja juuri sen verran kuin tahdon, omalla aikataulullani. Olen valinnut omasta mielestäni ja omaan kokemukseen perustuen laadukkaat lisäravinteet jokapäiväiseen käyttööni optimoimaan ravinnosta saamiani ravintoaineita. Eivät nämä lisäravinteet luitani suorista tai kaikkia vaivojani poista, mutta jokainen pienikin asia mihin ne parannusta tuovat on plussaa jonka otan kiitollisuudella vastaan. Saman vaikutuksen voisin saada aikaan muullakin tavalla, mutta niin kuin jo aiemmin todettu olen mukavuudenhaluinen ja laiska. Mitä helpommalla pääsen sen parempi. Minusta ei ole marttyyriksi enkä tahdo itseäni kiusata ankarilla säännöillä tai rajoituksilla. Tahdon tehdä mitä tykkään niin kauan kuin se on minulle mahdollista. Tahdon nauttia elämästä tuntematta syyllisyyttä valinnoistani ja miettimättä joka liikettäni. Minä annan teidän elää valintojenne mukaan, niin sallikaa sama minulle. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, koska vielä ei ole löytynyt aukotonta totuutta!  Kuinkahan monta kertaa olen sanonut ja kuullut sanottavan ”Ei tässä iässä enää”, ”Olen siihen liian vanha”, ”Olisi pitänyt nuorempana” ja niin poispäin? Liian usein. Mokoma on aivan jonnin joutavaa jorinaa! En todellakaan ole mihinkään liian vanha. Ehkä pitää paikoitellen soveltaa enemmän kuin ennen, mutta periaatteessa kaikki on mahdollista jos itse niin uskon. ”En varttunut perheessä, missä lapsilta odotetaan suuria. Halusin vain naimisiin ja oman perheen. Salaa haaveilin laulajan urasta. Kumpikaan ei toteutunut ja tyydyin tekemään ”nine to five”-työtä. Vuonna 2016 ajattelin, että nyt tai ei koskaan ja menin koe-esiintymään Talent USA tuomareille. Omasta mielestäni olin voittaja jo silloin kun pääsin jatkoon. 62-vuotiaana etenin maailman kovatasoisimmassa kisassa semifinaalin asti. Kuinka hilkulla olin jättää osallistumatta vain koska ajattelin sen olevan myöhäistä.” –Rone Martin- En minäkään varttunut perheessä missä lapsilta olisi muuta odotettu kuin tottelevaisuutta. Silti monta kertaa kuulin, että olisin voinut tehdä vielä paremmin tai sain avointa paheksuntaa kun irtisanoin itseni ”hyvästä” työstä unelmiani seuratessa. En ehkä ole onnistunut vanhempien mittapuun mukaan, mutta omani kyllä. Minulla on enimmäkseen ollut hauskaa ja sydämeni on täynnä ihania muistoja. Olisinko nyt onnellisempi jos olisin tyytynyt puurtamaan perinteisissä palkkatöissä tai edes pysynyt samassa työpaikassa pidempään kuin vuoden kaks? No ehkä tuleva eläke olisi parempi, mutta kokemuksia ja elämyksiä olisi taatusti vähemmän. Kadunko? En todellakaan. Minulla on levoton luonne ja rutiinit tappaa elämäniloni ja luovuuteni. Ymmärrän, ja olen aina ymmärtänyt, ettei aina voi olla hauskaa, mutta olen silti sitä mieltä, että jos valita voi niin valitsen hauskuuden. Lähipiirissäni on useampikin uuden uran uurtaja tai alanvaihtaja. Rohkeita vanhempia naisia, jotka eivät aloittaessaan ole ikäänsä miettineet vaan unelmiaan toteuttaneet. Toiset tuttavista ovat aloittaneet uuden uran pakon edessä, toiset lopulta rohkeana unelmiaan seuraten ja loput ehkä edellisten esimerkistä innostuneina. Minä taidan kuulua tuohon viimeiseen porukkaan.  ”Ernestine Shepherd oli 56-vuotias, kun huomasi ettei kroppa ollut enää bikinikunnossa. Silloin hän päätti aloittaa kehonrakennuksen. Vuonna 2010 hän pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana edelleen kilpailevana kehonrakentaja naisena. Ernestine oli silloin 79 vuotias. Tämä vuonna 1936 syntynyt nainen täyttää tänä kesänä 83 vuotta eikä enää kilpaile, mutta käy edelleen säännöllisesti salilla.” En ole koskaan liian vanha asettamaan itselleni uusia tavoitteita tai uusia unelmia. Uskon, että kaikki tapahtuu ajallaan ja syystä. Toisinaan ottaa aikansa saavuttaa tavoitteensa tai unelmien toteutuminen viivästyy. Ehkä niiden oikea aika on eri kuin itse kuvittelin. Ehkä liian aikaisin saavutetut asiat olisivat tulleet elämääni väärään aikaan enkä olisi osannut niitä arvostaa. Ehkä kaikkien toiveiden ei ole tarkoitus toteutua, mutta ikä ei ole niiden esteenä. Joskus elämäni pahimmat haasteet ovat myöhemmin osoittautuneet varsinaisiksi siunauksiksi. Toisinaan haasteiden ja vastoinkäymisten jälkeen tulee joitain niin hyvää ja hienoa etten ole osannut niitä edes toivoa tai unelmoida. Vastoinkäymiset ja pettymykset pakottavat minut tekemään muutoksia. Joskus vaan täytyy rämpiä läpi väärien valintojen saadakseen haluamansa.  ”Kiitollisuus auttaa ymmärtämään menneisyyttä, tuo rauhaa tähän päivään ja luo toivoa huomiseen.” Olen saanut elämältä paljon, mutta maha ei ole vielä täynnä. Oikein hävettää, kun on muutaman kerran tullut annettua liian helposti periksi, mutta onneksi vielä ei ole liian myöhäistä korjata asiaa. Terveyshaasteiden ja muka iän lamaannuttamana meinasin jäädä kyntteni päälle makaamaan ja luovuttaa. Tuntui, että voimani väheni ja syyt jatkaa loppu. Mielessä kävi se kurja ajatus, että tässä tämä nyt oli ja nyt on jo myöhäistä toimia. Paskan marjat sanon minä! Vielä on aikaa vaikka mihin. 56 vuotiaana minulla on 8 vuotta työikää jäljellä, joten periksi ei vielä annetta. Joka kerta kun olen antamassa periksi, tapahtuu jotain. Kohtaan uuden innostavan ihmisen, saan loistavan idean tai keksi ongelmaan ratkaisun. Olemalla itselleni rehellinen annan ihmeille tilaa tapahtua. Nyt on ihmeiden aika. Maaliskuun ensimmäinen päivä alkaa jälleen uusi vaihe elämässäni. Palaan takaisin työelämään. Omilla ehdoillani, vaikka luulin jo, ettei niin tulisi ikinä käymään. Kevätaurinko lämmittää ja valon määrä lisääntyy rinta rinnan oman elämäniloni kera. Ympärilläni on minua arvostavia, minuun uskovia ja minua kannustavia ihmisiä. Olen itse yksi heistä. En siis ole yksin, en ole liian vanha ja aina on vaihtoehtoja, jos vain suostun ne näkemään. Nyt on elämässä niin hyvä flow päällä, etten suostu jarruttamaan vaan lisään kaasua ja katson mihin näillä eväillä ehditään.   Mistä maallikko voi tietää onko hän masentunut, ahdistunut vai uupunut? Kaikkia oireita ei aina edes oireiksi tunnista. Kun hakee tietoa ja kuuntelee muita, niin lopulta uskoo olevansa ihan kaikkea ja vähän päällekin. Oikeat oireet voivat jäädä kokonaan vaille huomiota, jos pitää niitä ikään tai sen hetkiseen elämän tilanteeseen liittyvinä. Mistä minä tiedän mikä minulla on ja onko mikään?  Olenko masentunut? Täytin Mielenterveystalo.fi sivuilla masennuskyselyn, vai testikö tuo lienee, ja vastausteni perusteella mielialani vaikuttaa alentuneelta ja minulla on lievän masennuksen oireet. Testin palautteessa kerrottiin, että todennäköisesti hyötyisin omatoimisesta työskentelystä mielialani kohentamiseksi. Myös tuntemuksistani keskustelu toisen henkilön kanssa olisi tärkeää. Olen avoimesti asiasta ihmisten kanssa puhunut ja se onkin minua auttanut. Sivuilta löytyy myös Masennuksen omahoito-ohjelma, josta arvelivat minun hyötyvän vaikka mielialani taustalla ei diagnosoitua masennusta olisikaan. Jaahas, täytyykin pian tutustua asiaan tarkemmin, mutta mitä todennäköisemmin olen enemmänkin alakuloinen kuin masentunut.  Olenko siis ahdistunut? No nyt menin vastaamo.fi sivulle tekemään ahdistuneisuustestin ja sain tietää olevani lievästi ahdistunut. Löysin sivuilta 7 keinoa ahdistukseni lieventämiseen.
 Olenko uupunut? Uupumuksesta löytyi myös paljon tietoa, mutta ei äkkiseltään yhtään testiä. Harmi, kun juuri olin päässyt itsetestailussa vauhtiin. Löysin kuitenkin listan oireista jotka paljastavat orastavan uupumuksen. Me Naiset lehti on listan julkaissut, mutta lähteenä näkyi olevan Psychology Today. Oireita ja uupumuksen varoitusmerkkejä on listattuna 12 kappaletta.
 Nyt aletaan olemaan asian ytimessä. Summa summarum, kyllä se niin on notta, jos minä jotain tällä hetkellä olen niin uupunut! Osuiko tämä internetin avulla tehty itsediagnoosi lähellekään totuutta onkin toinen juttu ja siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta varsin viihdyttävähään tämä oli. Mielialanikin tästä koheni, koska olen mieluummin uupunut kuin ahdistunut tai masentunut.
Ei ole yksiselitteisen selkeää eikä helppoa tämä itseen kohdistuva ja itse tuotettu omalääkäri toiminta, mutta väittäisin silti olevani oikeilla jäljillä. Viime vuosina elämääni on kuormittanut monenlaiset huolet ja stressitekijät, joiden kylkiäisenä tietoisuuteeni on tullut ihan uusia pelon aiheita niin onko ihme jos uupuu? Nyt kun tiedän todennäköisesti olevani uupunut niin osaan olla itselleni armollisempi ja levätä oikein. Levoksi ei riitä yöuni. Tarvitsen lepoa myös huolista, peloista, stressistä, negatiivisista ajatuksista, kuormittavista ihmissuhteista, pakkopullasta, vihantunteesta, turhautumisesta ja vaikka mistä! Nyt sukellan internettiin etsimään tietoa levosta. Jos näyttää siltä, että katoan bittimaailmaan, niin lähettäkää DigiDogi-partio löytämään minut.  Minusta olisi moneksi ja pystyisin paljon enempään. Miksi siis junnaan paikoillani? Miksi en hyödynnä taitojani, käytä koko kapasiteettiani ja anna palaa? Olen ihmetellyt miksi en ole saavuttanut elämässäni useampia asettamiani tavoitteita. Olen monen kanssa aiheesta puhunut ja monelta taholta vastauksia etsinyt. Kaiken kuulemani, näkemäni ja lukemani perusteella olen ilman minkäänlaista ammatillista pätevyyttä tullut siihen lopputulokseen, että varhaislapsuus ja alitajunta ovat merkittävässä roolissa. Itse asettamani usko, että ”En ole sen arvoinen” on syvään juurtunut usko siitä, etten todellisuudessa ole onnen ja menestyksen arvoinen. Se on kuin tauti. Mitä pidemmälle se sisälläni jyllää sitä enemmän se saa siellä tuhoa aikaiseksi ja sen todemmaksi asia muuttuu.  Kuulemma 6 ikävuoteen asti aivomme ovat erityisen vastaanottavaiset. Imemme itsemme kaiken näkemämme, kuulemamme ja kokemamme kuin sieni suodattamatta mitään. Meillä ei ole mitään filttereitä informaatiovirtaa vastaan, joten kaikki menee suoraan alitajuntaan. Vasta yli 6 vuotiaan aivot alkavat suodattamaan vastaanotettua tietoa, mutta siihen mennessä alitajunta on jo viritetty. Joten lapsuuden ”ohjelmointi” kontrolloi meitä äänettömästi läpi elämämme. Vanhempien ja ympäristön merkitys on valtava lapsen itsetunnon ja omanarvontunnon kehitykselle. Pistää väkisinkin miettimään omaa roolia kasvattajana. Kuinka paljon tahattomasti olen omalla käytökselläni vaikeuttanut lasteni elämää? Olenko esimerkilläni ja kommenteillani heittänyt onnea ja menestystä estäviä tai häiritseviä kapuloita lasteni rattaisin?  Mitä siellä varhaislapsuudessa voi sitten ns. mennä pieleen? Mitkä asiat siihen alitajuntaan voivat vaikuttaa ja mitkä uskomukset juurtua? *Jos lapsena kokee toistuvasti tarpeelliseksi käyttäytyä virheettömästi, jotta ympärillä olevat olisivat sinuun tyytyväisä* Tämän allekirjoitan! Itselleni selvisi vasta aikuisena miksi yritin lapsena olla mahdollisimman helppo. Olin kuullut ja nähnyt, että mitä tahansa ei perheessämme hyväksytä. En lapsen aivoilla osannut suodattaa mitään ja tieto varastoitui alitajuntaani. Pelkäsin, että minut suljetaan perheen ulkopuolelle jos en käyttäydy odotusten mukaisesti. *Jos lapsi jatkuvasti kokee, ettei mikään mitä hän tekee ole tarpeeksi hyvää ja joutuu vastaanottamaan palautetta miten olisi voinut tehdä paremmin sitä vastoin, että saisi positiivista palautetta* Tämä oli tuttua minulle ja monelle aikalaiselleni. En syytä ketään, koska 60-luvulla ei ollut tapana eikä osattu lapsia ääneen kehua. Jotkut sanoivat myöhemmin kysyttäessä, että olisi ollut tosi noloa omaansa muille kehua. ”Joka kehuitta kasvaa se kunniatta kuolee”- sanonta ei ollut minun lapsuudessa monenkaan kasvatuksellinen ohjenuora. *Jos lapsi kokee, että sisarruksia tai muita ihmisiä palkitaan silloin kun itse tuntee ansaitsevansa saman, mutta ei saa* Tällaiset kokemukset jos mitkä hyvin helposti, jopa todennäköisesti, viestivät pienen lapsen aivoille, että kehut ja menestys ovat jotain mitä et ansaitse. Näitä lapsuuden kokemuksia ja vaikutuksia ei edes huomaa jokapäiväisessä elämässä. Ne huomaa vasta, kun pitäisi astua ulos siltä kuuluisalta mukavuusalueelta ja tehdä jotain poikkeavaa menestyksen eteen.  Tässä vaiheessa alitajunnan ”menestyksen estäjä” aktivoituu. Itse ei välttämättä edes tajua, kun alkaa itse itseään sabotoimaan. ”Ei tästä mitään tule”, ”Tähän en pysty”, ”En minä osaa”, ”En edes ansaitse”. Vaikka olisin erittäin innoissani uudesta ideasta tai mahdollisuudesta niin uskon herkemmin alitajuntaani kuin itseäni.
”Menestyksen estäjän” aktivoituessa en ehkä pysty keskittymään tulevaisuuteen, jonka haluaisin saada vaan keskitynkin menneisyyteen. Tämän myötä motivaationi ja tavoitteeni liukenevat kuin jääpalat lämpimässä juomassa. Jos saankin asetettua itselleni tavoitteet ja motivaatiotakin löytyy niin usein tässä vaiheessa, täysin tahattomasti, käynnistyy pään sisäinen keskustelu itseni kanssa. Pystyn helposti vakuuttamaan itselleni etten ikinä tule onnistumaan tavoitteissani ja motivaatio lysähtää kokon. Jos pääsen vastoin kaikkia omia odotuksiani niin pitkälle, että saavutan tavoitteeni ja menestyn niin muiden kehuessa ja onnitellessa alan vähätellä itseäni. ”No eihän toi nyt mitään. Kuka vaan olisi voinut tehdä sen”. Niinhän olen jo lapsena oppinut ja kaikki tämä tapahtuu täysin tiedostamattani. Se hetki, kun pääsen yli arvottomuuden tunteen ja uskon itseeni, uskon osaavani ja uskon menestykseni ansaitsevani niin silloin alkaa tapahtumaan ja vain taivas tulee olemaan rajana. Ikävä kyllä vielä en ole niin pitkällä, mutta oikealla tiellä kuitenkin. Jo se, että olen etsinyt vastauksia ja oivaltanut asiayhteyksiä auttaa minua eteenpäin. Jatkan siis tiedon etsimistä, itseni kehittämistä ja viisaampien kuuntelemista. Vapautan mieleni alitajuntani tukevasta otteesta ja opettelen olemaan itseni paras tukija sabotoijan sijaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa omassa elämässään.  Istuessani autossa kahden vieraan miehen kanssa matkalla ties minne en voinut olla ihmettelemättä, että mitenkäs tähän päädyttiin. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja kohta ollaan matkalla kylään nimeltä Bintang. Koskaan ei voi tietää mitä kohtaamiset ihmisten kanssa tuo tulleessaan. Minulle ne ovat tuoneet aikamoisen määrän elämyksiä ja uusia ystäviä. Mikä sen parempi jos kaiken muun ohessa vielä voi auttaa muita. Ajomatkalla ihmetellessäni koin kyllä eläväni erityisen etuoikeutettua elämää.  Kuskinamme toimi iloisen rauhallinen Borro, tuttavallisemmin Poro, koska siltä nimi minun korviini kuulosti.  Aloitimme missiomme paikallisesta "Hana Valinnasta". Olin kysynyt mitä naisten puutarhalla akuutisti kaivataan ja koska rahani eivät uuteen vesisäiliöön tai koko 5 hehtaarin aluetta kiertävään aitaan riittäneet niin naisten pyynnöstä päädyin ostamaan hanoja ja kierreteippiä. "HanaValinta" ei montaa neliöä ollut, mutta toimi tehokkaammin kuin VR ! Ukkoa tuli ja meni rahoja kädessä heilutellen ja tavara vaihtoi omistajaa nopeammin kuin minä ehtisin kengännauhat solmia. Puoti oli lattiasta kattoon täys tavaraa ja minun silmissäni täysin mielivaltaisessa järjestyksessä, mutta pyydettiin omistajalta mitä vaan niin hän nyökkäs ja ojensi kätensä suuntaan jos toiseen ja aina löyty mitä pyydetty. Aivan käsittömätöntä, ainakin minun mielestä.  Miten ihmeessä hän saattoi tietää oliko hällä jotain ja kuinka paljon, mutta niin vaan tiesi. Matkalla pysähdyimme myös ostamaan ruokaa Bintangilaiselle perheelle. Sanoin perheen isälle käytettävissä olevan summan ja annoin vapaat kädet käyttää sen miten parhaiten näkee. Olin utelias tietämään mihin hän rahat käyttää. Hän osti riisisäkin, öljykanisterin, monta kiloa saippuaa ja lapsille keksejä. Jäljelle jääneet rahat hän käytti joihinkin mausteisiin tai vastaavaan.  Riisisäkki ja muut ostettiin huoltoasemalta, koska se oli matkan varrella ja kuskimme mukaan edullinen.  Vierailimme ensin Naisten Puutarhalla Kassagnessa. Osa naisista oli lähtenyt jo koteihinsa perheitään ruokkimaan, mutta osa oli halunnut jäädä meitä odottelemaan. Puutarha oli yksi sadoista naisten puutarhoista Gambiassa. Tämä puutarha oli saanut alkunsa jo 80-luvun lopulla, mutta reilu 10 vuotta sitten lähti kehittymään suuremmassa mittakaavassa, kun saivat avustuksia ja tukea kastelujärjestelmään ja alueen aitaamiseen. Molemmat ovat yhtä tärkeitä asioita hyvän sadon kannalta.  Osa naisista ja puutarhan huoltomies lahjoitustavaroiden kanssa  Vesijärjestelmä toimii, mutta ei ole vielä riittävä kuivankauden aikana. Alue on aidattu, mutta… No, tarina menee näin; Espanjalainen organisaatio antoi valtiolle rahaa puutarhan kastelujärjestelmään ja aitaan. Valtio antoi toimeksiannon paikalliselle urakoitsijalle, jonka tehtävänä oli homma hoitaa. Avustus olisi hyvin riittänyt kunnolliseen aitaan ja riittävään kastelujärjestelmään, mutta niin kuin usein köyhissä maissa käy, meni rahaa virkamiesten ja urakoitsijan omiin taskuihin sen verran paljon, että lopputuloksella ei voinut hurrata. Puolet kastelujärjestelmästä jäi toteutumatta ja aita rakennettiin halvimmalla mahdollisella tavalla sillä seurauksella, että vuoden sisällä se piti jo osin uusia ja laajalti korjata. Kyläläiset, ja nykyään myös minä, olivat sitä mieltä, ettei avustusrahoja saisi jakaa välikäsien kautta välistävetojen takia vaan suoraan kyläyhteisölle, joka kollektiivisesti pitäisi huolen siitä, että rahat menee mihin oli tarkoitus.  Halvalla ja huonosti tehty aita näyttää alta vuodessa tältä. Ilman yövahtia eläimet söisivät puutarhan sadosta tyhjäksi nanosekunnissa.  Urakoitsija nuukaili myös aidan tolpissa ja kyläläiset joutuivat tukemaan kaatuvaa aitaa puukepein. Niissä on vaan se huono puoli, että termiitit ovat syöneet ne ensi kesään mennessä. Tällä hetkellä puutarhassa kasvoi lähinnä sipulia, yrttejä ja jotain mitä en tunnistanut enkä nimestä selvää saanut. Puutarha tuottaa satoa ympäri vuoden. Osa sadosta menee omaan käyttöön ja osa myyntiin. Eivät naiset myyntituloilla rikastu, mutta kyllä se vähäinenkin tulo tuo helpotusta pienituloisten arkeen.  Puutarhalta ajettiin Bintangin kylään. Siellä veimme aiemmin hankitut tuotteet Jammehin perheelle. Kiitokseksi he tarjosivat minulle lounaan. Jälleen kerran oli huomioitu pohjoismaalainen taustani ja sain syödä aterian sohvalla istuen ja lusikkaa käyttäen. Tosin nyt ei ollut omaa lautasta vaan kahden miehen kanssa jaettiin oikein maistuva kanariisiannos.  Perhe Jammeh  Kylänraitti  Koko vierailun ajan iloisesti naurava pienten velmuilijoiden joukko seurasi meitä. Lopulta menimme kyläkauppaan ja ostin heille pussillisen nameja sillä ehdolla, että menisivät pois jaloista pyörimästä ja sekös oli heistä hauskaa. Joukko kylän vanhimpia miehiä kyseli, että missä heidän herkut, kun lapsillekin ostit? Sanoin, että teillä on jo niin huonot hampaat etten tohdi muuta antaa kuin ystävyyttä ja lentosuukkoja lähettää. Se passas heille paremmin kuin hyvin ja saimme jatkaa matkaamme miesten iloisen naurunrämäkän säestämänä.  Aikamme kylää kierreltyämme hyvästelimme uudet ystäväni luvaten tulla joku päivä uudelleen heitä katsomaan. Kotimatkalla ajattelin miten ylpeinä kyläläiset asuntojaan minulle esittelivät. Joka huoneessa ja takapihalla piti käydä. Rehellisesti sanottuna itse en pystyisi yhdessäkään näkemässäni torpassa päivääkään selväjärkisenä asumaan. Se valtava ylpeys, mitä he kodeistaan tunsivat, teki minuun valtavan vaikutuksen. Kunpa itsekin osaisin samanlaista iloa kaikesta omastani tuntea ja ulospäin välittää.   Yleensä sanotaan, että olet mitä syöt. Minulle todettiin, että jos syöt sitä, niin saat luvan katsoa kun se tapetaan. Auts! Tämä sanottiin edellisenä iltana kun olimme lähdössä Senegalin puolelle strutsinlihaa hakemaan. Ajoimme aamusta rajalle, jolla muodollisuudet oli molemmissa maissa melko nopeaan selvitetty. Matka meiltä Casamancessa sijaitsevaan Mlomp-kylään kestää yhdestä sun toisesta asiasta riippuen 3-3.5 h. Tiet ovat paikoitellen tasoa Herran Haltuun ja liikenne hetkittäin hiuksia nostattavaa. Ei niinkään nopeuksien kuin yllättävien tilanteiden johdosta. Teiden kunto on kaikkea kohtuullisen ja kamalan väliltä. Eteen voi tulla kotieläimiä, ihmisiä, erilaisen liikennekäyttäytymisen omaavia persoonia, joiden ajokortin virkaa taitaa toimittaa eilisen päivän voileipäpaperi, hitaampia tiellä kulkijoita ja jatkuvia tarkastuspisteitä poliisien tai sotilaiden toimesta.  Strutsit ovat oudolla tavalla "kamalan kauniita".  Pääsimme kuitenkin ajoissa perille matkalla kyytiin napatun kylässä asuvan kunnansihteerin kanssa. Sitten vaan suorin vartaloin strutsitarhalle valitsemaan kahta tiensä päähän tulevaa lintua. Eihän se mukavaa ollut, mutta sitä vartenhan sinne asti oli ajettu. Strutsi valittiin, otettiin kiinni ja katkaistiin kaula. Ihan samalla tavalla kun monen monta kertaa olen lapsesta asti nähnyt kanoille tehtävän, mutta jotenkin tämä oli erilaista. Liekö syynä lintujen kokoero vai mikä, mutta olihan se sata kertaa dramaattisempaa katsoa sätkivää 100 kg lintua kuin päättömänä juoksevan noin 1000 grammasen kanan kuolinkamppailua.  Lintu houkuteltiin herkuilla aidalle ja napattiin kiinni.  Veret valutettiin ja otettiin talteen. Veri pakastetaan ja siitä valmistetaan ruokaa myöhemmin.   Seurasimme linnun matkaa kottikärryillä huoneeseen jossa sulkien poisto ja nylkeminen tapahtui. Enpä ole ennen mitään vastaavaa nähnyt. Kun iso lintu nostettiin yhdestä jalasta katonrajaan roikkumaan niin näin siinä tahtomattanikin jotain äärettömän kaunista. Lintu oli kuin langennut ballerina Tuonelan Joutsenesta. Kun höyhenet oli nypitty pois, alkoi nahan nylkeminen. Voihan veitsi! Millähän ihmeen sieniveitsellä ne miehet sitä lintuparan nahkaa nirhi? Ei ollut kyllä laatikon terävin veitsi. Tässä vaiheessa jo iloitsin, että lintu oli kuollut. Kysyimme miksi niin pieni ja tylsä veitsi? Ei kuulemma ole terävämpiä tarjolla ja meidän pitäisi seuraavaan konttiin niitä laittaa. Sanoin, että teroittakaa ne veitsenne.  Kunnioitusta herättävän kaunista kaikessa karmeudessaan  Linnuista käytetään aivan kaikki, mitään ei hukkaan heitetä.  Nylkeminen otti sen verran aikaa, että lähdimme kunnansihteerin kotona käymään. Siellä olikin vastassa liuta lapsia joilla oli kovin tuttuja nimiä. Oli ainakin Anu, Markku, Simo, Saija, Olli, Kalevi, Irma, Sisko, Manta ja varmaan muitakin jos olisi syvemmältä kaivanut. Syynä nimille oli jo vuosia jatkunut yhteistyö suomalaisten kanssa. Suomalaisia on kylässä asunut useampiakin ja eripituisia aikoja. Suomi-Casamance seura on ollut perustamassa Strutsitilaa ja sen toimintaa valvoi pitkään suomalainen rautarouva Sissi, joka nyt lepää rakastamassaan kylässä ikuista untaan.  Kylän väkeä sieltä nuoremmasta päästä  Anu  Markku ja Simo  Sissi viimeinen leposija Hotelli Helsingin ja Strutsitilan välissä  Hygieniasta oli hyvin huolehdittu  Sulista tehdään muun muossa pölyhuiskuja myyntiin   Luista keitetään lihat irti ja jatkosta en sitten olekaan varma.... Lupaamansa aikataulun mukaisesti kyläläiset luovuttivat strutsien lihat meille. Tunti ennen pimeän tuloa saimme pakata lihat paluumatkaa varten kylmälaukkuihin. Jos oli tulomatka hetkittäin hirvittävä, niin paluumatka oli suorastaan pelottava. Onneksi ennen säkkipimeää ehdimme isolle tielle missä oli hiukan paremmat ajo-olosuhteet kuin kovin kuoppaisilla ja kapeilla hiekkateillä. Pimeän laskeuduttua ajotie oli varsinainen Suicide Road. Hidasteina toimivat tummat tukit mustassa yössä pimeällä tiellä ilman heijasteita tai vähäisintäkään valoa olivat tappavan tehokkaita vauhdinpudottajia. Auringon laskettua ihmiset kerääntyvät teiden reunoille näyttäytymään ja ystäviään tapaamaan. Vaikka olisivat kuinka kirjavissa vaatteissa niin tummahipiäiset ihmiset ilman heijastimia ja huono valaistus tekee heistä liki huomaamattomia ennen kuin ihan kohdalle osuu. Tähän kun lisää huono valoiset tai valottomat kulkuneuvot niin voin sanoa, että koko kolmihenkinen seurueemme oli hereillä ja silmiään räpyttämättä tilannetta tarkkailemassa. Useammankin kerran huudeltiin pitkiä valoja päälle tai varoiteltiin tiellä näkyvistä vaaran paikoista. Naisväki taisi olla vähän liiankin ahkeria apukuskeja, kun viralliselta ratinkääntelijältä meinasi vallan huumorintaju meihin loppua. Joka tapauksessa pääsimme lihoinemme turvallisesti molempien rajojen yli ja kotiin. En ihan joka reissun jälkeen ole yhtä väsynyt ollut kuin tämän ja silti olen sitä mieltä, että käynti Mlompiin kannattaa aina.   19 vuotias Isatou Sanyangin kylästä, vai mikä kunta tai kaupunki tuo lienee, tuli elämääni vanhan tuttavuuden kautta. Kolme vuotta sitten tutustuin hänen serkkunsa Abubacarriin. Serkku työskentelee sen kiinteistöyhtiön leivissä missä ystäväni asuu ja minä tiuhaan vierailen. Aiemmin kukaan ei ole tullut minulta suoraan apua täällä muurien sisällä pyytämään, mutta nyt tuli. Serkkupoika oli hyvin vaivautunut, kun lähestyi minua vaikka uidessani hänen vastuullaan olevassa altaassa joka aamu rupattelemmekin. Ensin pyydetään lupaa tulla juttusille ja sitten katse maahan luotuna vähän ujosti kysytään voinko minä tai joku jonka tunnen häntä auttaa? Pyysin kertomaan asiansa ja katsotaan mitä voidaan tehdä jos mitään. Tunsin itseni tahtomattanikin jonkinlaiseksi siirtomaavallan aikaiseksi muinaisjäänteeksi. Näin kuulin Isatousta.  Isatou Y Gibba eli Isa koululla Isa on välkky likka, mutta rahan, tuen ja motivaation puutteesta arvosanat laskivat viimeisenä lukukautena sinä määrin, että tyttö ymmärsi heittää hyvästit jatko-opinnoille. Ainoa mitä tulevaisuudennäkymiään kohentaakseen hän voisi tehdä, olisi käydä uudelleen pari viimeistä vuotta. Vaan kun ei ole varaa. Kuka sen kaiken maksaisi? Tyttö kuitenkin tahtoisi kerrata viimeiset pari vuotta, koska haluaa koulutuksen, hyvän työn ja toivoa tulevaisuuteen. Oltuamme yhteydessä suoraan kouluun sain kuulla, että itse koulu ei maksa mitään, mutta kirjat, koulupuvut ja tukiopetus eli extra classes sitä vastoin maksoivat ja aivan liikaa tytön perheelle. Koska olin ystävieni valtuuttamana oikeutettu heidän puolestaan heidän rahojaan parhaaksi katsomallani tavalla käyttämään sovin tapaamisen Isan koululle.  Olen jo kaikenlaisia kouluja täällä ollessani nähnyt, mutta kyllä tämä koulu oli yksi surkeimmista mihin olen törmännyt. Rakennuksia oli paljon, mutta ne olivat kaikki ihan hurjan huonossa kunnossa. Opetustilat olisi saanut kenenkä tahansa selkäpiissä kylmät väreet vaeltamaan. Toiset luokat näytti sisältä siltä kuin siellä olisi konetuliaseella seiniin ammuttu! Eipä ollut ammuttu, laastit sieltä vaan putoili pala kerrallaan. Rehtori kertoi, että koulussa on 355 oppilasta jotka käyvä siellä kahdessa vuorossa. Kaikesta on pula, mutta he tekevät parhaansa sillä mitä heillä on. Uutta koulua Seniori oppilaille rakennetaan vähän matkan päähän ja sen pitäisi olla valmis noin 17 kk kuluttua. Se jälkeen tilan puute helpottaa… ainakin hetkeksi.  Pulpeteista ja tuoleista on huonokuntoisessa koulussa huutava pula!  Lahjoitusvaroin hankittu ompeluluokka  Ei se ole koulu eikä mikään ilman sääntöjä Mitenkäs voimme siis Isaa auttaa? Rehtori ja Isan opettaja kertoivat tytön olevan ahkera ja hyvä oppilas, mutta ymmärsivät motivaation kadonneen siinä vaiheessa kun jatko-opintojen mahdottomuus alkoi valjeta. Ei muuta kuin kadonneen motivaation metsästykseen. Juteltuani tytön kanssa pitkään totesin hänet mitä mainioimmaksi kohteeksi avullemme. Taas tuli kauhea tunne että mikä minä olen kenenkään tulevaisuudesta mitään päätöksiä tekemään, mutta jos ei kaikkia voi auttaa niin autetaan sitten niitä yksi kerrallaan joita voidaan. Otan täyden vastuun valinnastani enkä usko joutuvani katumaan.  Sovimme, että käymme saman tein yhdessä Brikamanissa vähän hankintoja tekemässä. Jo Kombo Book Shop oli minulle uusi elämys. Ihmeekseni siitä kioskimaisesta kojusta kuitenkin löytyi kaikki tarvitsemamme. Ostin Isalle 9 kirjaa, joka aineelle pari muistivihkoa, laskimen ja matematiikkaan tarvittavia vempimia harpista mittatikkuihin vai mitä lie olivat. Tämä kaikki maksoi noin 45 €. Monet kirjoista oli kahdelle seuraavalle vuodelle. Kyllä suomalaisena hämmästeli kirjojen hintoja. Kaikki olivat 4-8 euron väliltä. Muistelin omien ja lasteni kirjojen hintoja ja melkein vihelsin hämmästyksestä. Huulet olivat tuulen ja auringon kuivattamina liian kuivat viheltämiseen, mutta äänen taisin asiasta mainita. Hinnat toki ymmärtää kun tietää maan keskiansiotason.  Brikamanin kirjakauppa Kombo  Isatou ja hänen vastuuopettajansa ostoksilla   Päädyin ostamaan myös koululle liituja, kyniä, päiväkirjan opettajalle, kokeita varten korjaustusseja ja mitähän vielä siinä oli? No joka tapauksessa laatikollinen maksoi noin 40€ ja opettaja oli hyvin iloinen. Palattuamme koululle juttelin vielä Isan tukiopettajan kanssa ja maksoin vuoden alusta 4 kk tukiopetuksen, noin 10 €/kk, sekä 2 kpl koulupukuja yhteensä noin 18 €. Isa oli hyvin iloinen vaikka hymyä sai hetken ujosta tytöstä esiin houkutella.  Koululle ostetut tarvikkeet Sain koulun yhteistiedot jotta voin halutessani seurata Isan koulumenestystä. Serkkupoika lupasi lähettää heti kuvan kun tytön koulupuvut on ommeltu sekä aika ajoin päivittää kuulumisia. Hyvin ehtivät puvut valmistua koulun alkuun mennessä kun juuri alkoi parin viikon loma. Seuraavana päivänä sain viestin tytön äidiltä, joka kovin ylitsevuotavasti saamastaan avusta kiitteli. En tiedä kumpi on kiitollisempi, avun vastaanottaja vai sen perille toimittava välikäsi, mutta molemmat hymyillään ja isosti.
Voi miten paljon helpompi on päättää kuin tehdä tai toteuttaa asioita. Niin kuin tänään tapahtui. Piti vaan mennä ja maksaa yhden tytön koulumaksu. Oli varattuna aikaa ja rahaa homman hoitoon, mutta ei se sitten loppujen lopuksi mennytkään ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Antakaas kun kerron.  Awan koulu, joka tunnetaan myös nimellä Banjul High Tutustuin ensin parikymppisen Awan äitiin. Sain kuulla ettei perheellä ole varaa maksaa tytön koulumaksua. Ihmekkös tuo, kun perheessä on 7 lasta ja vain äidillä vakituinen siivoojan pesti ja isäpuoli on satunnaistöiden armoilla. Kuulin, että jos maksua ei ole suoritettu kevään aikana jää tyttö ilman päästötodistusta. Puuttuva summa oli noin 170€. Ajattelin ettei se mikään mahdoton summa ole ja päätin kysyä ystäviltäni apua maksuun.  Äiti ja Awa Helposti sain summan kasaan ja sovimme päivän kouluvierailulle. Menimme yhdessä Awan ja ystäväni kanssa koululle. Koulun pihalla kävelee rehtori meitä vastaan ja sanoo tulevansa pian takaisin, mutta menee nyt tapaamiseen. Gambian pian tarkoittaa yleensä useampaa tuntia emmekä jääneet rehtorin paluuta koululle odottamaan vaan lähdimme omille asioillemme. Kello oli 10 aamupäivällä. Ajoimme Banjuliin ja vietimme siellä 1.5 h asioitamme hoidellen. Sitten soitimme Awalle ja kysyimme onko rehtori tullut takaisin? Eipä ollut, joten jatkoimme omia touhujamme ja tuntia myöhemmin palasimme koululle. Nyt rehtorikin oli paikalla ja vain 2.5 h myöhemmin ensitapaamisesta.  Rehtori Jaiteh Selitimme, että tulimme maksamaan Awan tutkintomaksua. Eipä se niin vaan ollutkaan maksettavissa. Awan koulu ei ollut mennyt ihan niin hyvin kuin meille oli kerrottu. Ei rehtori eikä hänen opinnoista vastaava opettajatar suositelleet meille tutkintomaksujen maksamista ihan vielä. Sitä vastoin opiskelun tukeminen voisi olla aiheellista. Monta tuntia myöhemmin olimme saaneet aikaan järkevän suunnitelman koskien Awan koulutusta. Rehtori ja opettajatar olivat erittäin hienovaraisia mutta suorapuheisia ja selittivät tilanteen kenenkään tunteita loukkaamatta. Onneksi ystäväni oli mukana, koska hän ymmärsi minua paremmin mistä lopulta oli kyse. Kyse oli siitä, että tyttö oli omasta mielestään valmis osallistumaan 6-8 aineen loppukokeeseen vaikka koulumenestys ei antanut moiseen optimismiin aihetta. Opettajien mielestä 4 aineen tavoite oli realistisempi ja niidenkään läpimenosta he eivät olleet vakuuttuneita. Kuinka siis tuemme Awaa?  Ensin menimme yhden herran juttusille ja maksoimme Awan sertifikaatin, mitä ikinä se tarkoittaakaan, ja ostimme yhden oppikirjan. Sen jälkeen siirryimme johtavan opettajattaren toimistoon missä maksoimme valmistumisvaatteen vuokran (?) ja ostimme lisää kirjoja. Ostimme lopulta 7 kirjaa ja kouluun meni näin ollen rahaa yhteensä noin 60€. Näillä Awa saa ainakin mahdollisuuden opiskella paremmin loppukokeeseen. Jäljelle jääneen 110€ päätimme jakaa useammalle kuukaudelle koulumatkojen ja – ruokailun maksuun sekä tukiopetukseen. Awa saa joka perjantai rahaa seuraavaa viikkoa varten. Näin pyrimme varmistamaan että hän pääsee joka päivä kouluun, ei ole nälkäinen koulussa eikä hänen tarvitse enää aikaavievästi liftata kouluun.
Selitin Awalle, että hänen täytyy muistaa syödä ja juoda tarpeeksi, koska janosta pääkipuisena tai nälkäisenä ihminen ei pysty keskittymään oppitunneilla eikä jaksa sisäistää lukemaansa tai kuulemaansa. Toivoin hänen ymmärtävän, että hänelle tarjotaan nyt tilaisuutta kehittyä ja saavuttaa itse itselleen asettamansa tavoitteet. Me olemme tehneet voitavamme ja loppu on hänestä ja meistä riippumattomista asioista kiinni. Lupasimme seurata hänen edistymistään ja toivotimme onnea opinnoille. Rehtori ja ystäväni tekivät mielestäni hänelle varsin selväksi mikä on realistinen tavoite ja millä aikataululla. Nyt vaan odotellaan muutama kuukausi ja katsotaan mihin suuntaan Awan opinnot lähtevät näin tuettuna menemään.  ”Tosin ei ole köyhyys rikos eikä häpeä, mutta kuitenkin kuorma raskas, ja rikas onneansa kiittäköön” –Aleksis Kivi-  On aina hiukan sekavat fiilikset, kun on maassa missä näkee omasta mielestä äärimmäistä kurjuutta ja ylenpalttista yltäkylläisyyttä samana päivänä. Sydän särkyy köyhyyden edessä, mutta sielu laulaa kaiken kauneuden mukana. Tunteet repivät suuntaan jos toiseen eikä aina oikein tiedä miten reagoida. Mutta täytyy samalla muistaa, että koemme ja näemme köyhyyden ja rikkauden erilailla. Minun köyhyys voi olla toisen rikkaus ja toteutuneita toiveita. Joku, minkä minä kokisin kurjuudeksi, voi olla toiselle parannus entiseen. Lähtökohta ja elämän realiteetit vaikuttavat asiaan paljon. Samoin se mihin tyytyy… Olen tavannut ihmisiä jotka eivät välitä mitä ympärillä tapahtuu, ihmisiä jotka auttavat minkä voivat ja ihmisiä jotka luopuvat kaikesta auttaakseen muita. Sosiaalinen omatunto määrää tahdin. Jokaisen pitää löytää itselle sopiva tapa reagoida asioihin näinä vastakohtaisuuksien aikoina.  ”Ei ole kyse siitä kuinka paljon teet vaan se merkitsee kuinka paljon rakkautta siihen laitat” -Äiti Teresa- Totuus on, ettei kaikkia voi auttaa eikä jokaista pelastaa. Täytyy vaan löytää itselle sopiva balanssi ja tehdä kompromisseja. Minä olen päättänyt auttaa niin paljon kuin jaksan ja pystyn kuitenkaan kieltämättä itseltäni oikeutta nauttia itse ansaituista elämän iloista ja eteeni tulevasta runsaudesta ja kauneudesta. Vaikka joskus tuntuu hurjalta nauttia ateria, huoltaa ripset tai ottaa jalkahoito summalla mikä on 1/3 toisen palkasta, niin en silti kiellä itseäni niistä nauttimasta. Se tunne kun ajaa pölyiseltä, roskaiselta ja huonokuntoiselta tieltä viiden tähden hotellin porteista sisään on huumaava. Kaksi täysin erilaista maailmaa vain hengähdyksen päässä toisistaan. En kiellä itseltäni tätäkään iloa.  Eräänä päivänä soin itselleni tätä luksusta ja glamouria. Saimme VIP liput FWGn eli Fashion Weekend Gambia tapahtumaan. Tapahtumapaikkana oli viiden tähden Coco Ocean Resot & Spa. Upea hotelli, upeat maisemat, hyvä ruoka ja muotinäytös. Nautin jokaisesta hetkestä, lukuun ottamatta niitä kun hiki valtoimenaan kuumuudesta valui. Illan aikana en ajatellut kurjuutta enkä kärsimystä vaan nautin kauneudesta ja runsaudesta. Totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että sillä hetkellä kun silmää räpäyttämättä ostin laukun, joka maksoi saman verran mitä siivooja saa täällä kuukaudessa palkkaa tiedostin olevani etuoikeutettu. Laukku oli liian kaunis taakse jätettäväksi. Illan aikana seuralaiseni kertoivat minulle ihmisistä joita näkivät ja jotka tunsivat tai tiesivät. Osa kuulemastani oli kun sadusta tai romaanista. Ei tällainen tavallinen Armi meinannut ymmärtää kaikkea kuulemaansa. Niin erilaista on oikeasti rikkaiden elämä omaani verrattuna. Olisin voinut kuunnella ystävieni tarinoita lopun yön niin mielenkiintoisia ne olivat.
Pidin myös muotinäytöksestä. Hiukan se oli erilainen verrattuna aiemmin kokemiini, mutta niin oli sen puitteetkin. Yllätyin näytöksen korkeasta tasosta, vaikka hetkittäin se kyllä laski niin amatöörimäiselle asteelle että muistin missä olen. Vanhana pukuompelijana huomasin näytösasujen viimeistelemättömyyden vaikka samaan aikaan ihailin asujen inspiroivaa kekseliäisyyttä. Ilta oli pitkä, kuuma ja ihastuttava kokonaisuus hyvää seuraa, upeaa miljöötä ja kauniita ihmisiä. Kun välillä suo itselle glamouria ja luksusta niin jaksaa paremmin olla taas empaattinen ja jalo. Aisteilleni teki hyvää levätä itselleni melko vieraassa maailmassa, kuunnellen satumaisia tarinoita ja nauttien kauneudesta, joka kietoi minut mielihyvän vaippaan.
En näe mitään väärää nauttiessani saamastani runsaudesta toisten kurjuuden keskellä. Teenhän niin myös kotona. Ei Suomessakaan missään tasa-arvoisessa utopiassa eletä. Samalla lailla siellä on toisilla asiat paljon paremmin kuin toisilla. En pidä hyvää elämääni itsestään selvänä ja osaan iloita siitä muita halveksimatta ja tuomitsematta. Täällä tunnen joskus voimattomuutta ja riittämättömyyttä köyhyyden edessä. Ystäväni sanoja lainaten voin vaan todeta että on ihan helvetillistä olla köyhä. Köyhyys pakottaa ihmisiä tekemään asioita joita ei muuten tekisi ja sen ymmärtäminen ja näkeminen satuttaa. Teen osaltani minkä pysytyn auttaakseni ja toivon muidenkin tekevän samoin.  |
ArmiVaikka kovaa mennään kohti elämän ehtoota niin täysillä päästellään eikä jalkaa jaurrulla pidetä! Arkisto
saattaa 2019
Kategoriat
Kaikki
|
RSS-syöte