|
ELÄMÄ EI KOOSTU NIISTÄ PÄIVISTÄ JOTKA OVAT MENNEET VAAN NIISTÄ JOTKA JÄIVÄT MUISTIIN!  Varustaudu valloituksiin ja vaelluksiin viisaudella ja oikeilla varusteilla Arvatkaas kahdesti tuliko niin tehtyä? No ei. Meillä tehdään niin, että ajetaan ensin noin 800 km, nukutaan yö hiukan huonosti ja ajetaan loput 420 km Kilpisjärvelle. Perille päästyä nakataan tavarat tupaan, ihaillaan ilmaa ja sitten päätetään kiivetä Saanan huipulle. Kolme komiaa rouvaa laittoi auton parkkiin, repun selkään ja lähti kävelysauvat kalisten kapuamaan kohti huikeita elämyksiä sen kummemmin miettimättä. Kauas on kuulkaa pitkä matka eikä 45 (ja hetkittäin paljon jyrkemmän) asteen nousukulma menoa juuri helpottanut. En kyllä suosittele Saanan valloitusta ilman minkäänlaista valmistautumista ja kunnollisia varusteita. Ei toimi. Kokeiltu on. Uggit on ilman sukkia mukavat jalassa, mutta eivät mitkään varsinaiset vaellussaappaat ole. Kokeilin ja vaikka pääsin niillä sekä ylös että alas hengissä niin ei ne kyllä nilkkoja pahemmin tukeneet. Kannattaa myös selvittää onko jotain sääntöjä tai rajoituksia tunturissa liikkujalle. Itse poikkesin polulta ottamaan maisema- ja lähikuvia. Niin ei kai saisi tehdä. Ainakin niin väitti nainen jolle pöljänä ilveilin kun luulin häntä ystäväkseni. Kaukaa erehdyin henkilöstä. Ei me kyllä missään mitään kieltoja nähty, mutta kiltisti palasin polulle jatkamaan.  Ei se matka aluksi niin pahalta näyttänyt...  Matkan edetessä alkoi sen pituus ja raskaus pikkuhiljaa koko karmeudessaan minullekin valjeta.  Oletetussa kapuamisen puolivälissä pysähdyimme happea haukaamaan ja maisemia ihailemaan. Mitä pitäisi ottaa matkaan mukaan? Kannattaa myös miettiä mitä reppuunsa pakkaa. Turha siellä tunturin kupeella mitään tarpeetonta on kanniskella. Pakkaa mukaan tarpeeksi juotavaa. Minä luulin 0.75 l vettä riittävän, mutta ei sitten lähellekään. Rehellisesti sanottuna en ennen nousua edes miettinyt mitään vesiä! Loppumatkasta silmäilin jokaista ohimenevää tunturikiipelijää potentiaalisena uhrina nestevarkauteen. Ärsytti, kun kaikki näytti nousevan ja laskeutuvan paremmassa hapessa kuin minä. Meinasi huumori loppua. Olin aina kavereita vaikka kuinka paljon jäljessä. Puuskutin ja puhaltelin kuin Iso Paha Susi possujen talolla. Jossain vaiheessa uskoin vahvasti tunturin kupeeseen kuolevani. En edes osaa sanoa mikä sai minut silti jatkamaan. Reppuun kannattaa pakata myös jotain energiaa palauttavaa purtavaa tai juotavaa. Minulla ei ollut edes rusinaa pussin pohjalla saatikka jotain energiajuomaa. Ei ollut mitään mitä kuka tahansa täyspäinen vaeltaja ottaisi mukaansa yli 4 h tunturinousulle. Kyllä hetkittäin oma älyttömyys otti kovaa päähän. Sanonta ”Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa” tuli taas näytettyä toteen. Laastariakin kannattaa pakata mukaan. Tällä kertaa itselleni ei taivaallisia pohjekramppeja, nestehukkaa ja voimien totaalista katoamista kummempaa sattunut, mutta kaveri kompastu kivikossa aika ikävin seurauksin. Täydellistä kivikuvaa tavoitellessa tasapaino horjui polven pintaa leikkaavin seurauksin ja tietenkin Saanan huipun tuntumassa. Onneksi ystävä pääsi verta vuotaen, mutta omin jaloin alas.  Ylhäällä oli kaunista.  Luulisi, että alaspäin olis helpompi tulla... Juu, ei ole .  Kannattiko kaikesta huolimatta Saanalle kavuta? Todellakin. Saanan on yksi maailman kauneimmista paikoista. Ylhäällä näkymät olivat henkeä salpaavan upeat. Ilma oli niin raikas, että kaupunkilaiskeuhkot vaan ihmetteli et mitä ihmettä nyt sisään imetään. Luonto oli kertakaikkisen kuvauksellinen ja vertaansa vailla. Koko paikka henkii rauhaa, raikkautta ja rakkautta. Saana ei pettänyt vaan oli maineensa veroinen mahtavuus, monellakin tapaa. Mahtavat nousut, mahtavat maisemat, mahtava raikkaus, mahtava elämys, mahtavat laskut ja mahtava olo jälkeenpäin. Kyllä kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta oli kannattava kapuaminen. Nousu oli puutteellisella varustuksella, heikolla yleiskunnolla, kolmella tekonivelellä ja sairaalloisen suurella BMI:llä 56-vuotiaalle rouvalle haasteellinen, mutta niin kun näkyy, täysin mahdollinen tehtävä. Matkalla kaduin monta kertaa, että lähdin tunturin lakea väsyneenä tavoittelemaan. Kertaakaan en katumusta muistanut, kun kuvia napsin. Alastulo olikin sitten toinen juttu. Ei ollut itku kaukana, kun laskeuduin tunturilta. Kaksi kevyempää ja parempi kuntoista ystäväänikin valittelivat väsymystään ja varvasparkojensa kohtaloa. Varpaat survoutuivat kenkien kärkiin aiheuttaen aikamoisia tuskantunteita. Miten se paluumatka saattoikin tuntua niin loputtoman pitkältä. Tuntui ettei autolle pääse koskaan. Pissatti, janotti, väsytti, itketti, nauratti ja sattui. Nälkäkin alkoi olla, mutta kyllä kipu ja väsymys olivat pahinta. Vihasin koko hemmetin Saanaa ja typerää ideaa sille kiivetä. Viha ja väsymys katosvat kuin tuhka tuuleen aina kun näköpiiriin osui jotain kaunista ja niitähän osui. Saanalle kapuaminen oli kuin synnytys, vaikka sattui ja väsytti , niin kaiken ollessa ohi jäi jäljelle vain rauha, rakkaus ja onnistumisen ilo. Menisinkö uudelleen? No en ihan äkkiä. Toisaalta vähän jäi kaivelemaan etten ihan huipulle asti päässyt… Mökille lopulta päästyämme olin niin poikki etten jaksanut kuin syödä ja painaa pääni tyynyyn. Olin alunperin tullut Kilpisjärvellä ystävääni tapaamaan ja kuulumisia vaihtamaan. Hän sai tekstiviestin: "En jaksa, en pysty. Saana oli upea elämys, mutta vei myös kaikki mehut. Ehkä huomena on parempi päivä ja enemmän seurusteluvoimia. Nati, nati" 
0 Kommentit
 Alun perin oli tarkoitus kirjoitella tänne tuntojani sometauon aikana, mutta lopulta se jäi tekemättä. Lähinnä siitä syystä, että tuli sitten pidettyä taukoa tästäkin touhusta. Tauko monesta asiasta yhtä aikaa teki hyvää. Jäi enemmän aikaa jäsentää ajatuksiani ja selkeyttää kaaosta pääni sisällä. Sometauon ensimmäiset päivät olivat yhtä tuskaa. Olen selkeästi tapojeni orja ja rutiineihin kuuluu kännykän vilkuilu alvariinsa. Samoin tietokoneen avattuani meinasin automaattisesti avata myös Microsoft Collectionin palapelin. Aina kun puhelimesta kuului ”BLING” nappasin sen käteeni ja katsoin mistä se johtui. Miksi aikuinen, joka ei varsinaisesti odota mitään tietoa tai joudu syystä tai toisesta olemaan saatavilla, tekee niin? ODOTUKSET JA TULOKSET Tauon alkaessa kirjoitin odotuksistani edellisessä blogipostauksessa näin: ”Odotan löytäväni sisälläni velloviin ongelmiin ratkaisuja. Yritän käyttää aikaani itseni kehittämiseen ja hyvinvointini kohentamiseen. Kaivan yöpöydällä odottavat kirjat pölyjen alta ja alan lukemaan niitä. Menen enemmän ulos ja luontoon. Kierrän tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille niin monta kertaa, että se lopulta luontuu tuskasta huutamatta. Tapaan ihmisiä, keskustelen, olen läsnä ja opin uudelleen seurustelun jalon taidon. Lopetan menneiden murehtimisen ja tulevan pelkäämisen ja alan elää vain tässä hetkessä!” Kuinkas hyvin tämä toteutui? Hyvin vaan ei täydellisesti. Minulla ei taida olla kovin kummoista itsekuria. Tauon ajan pysyin poissa facesta ja instagramista, mutta jo alta viikon tein ensimmäisen luvattoman Microsoft palapelin. Pahus! Alta 24 h palapelirikkeestä olin asettanut sanapelin kännykkään ja viikko siitä eteenpäin sanapelin tilalla oli jo Mahjog. Voin saman tein tunnustaa, että pelasin molempia paljon... siis todella paljon. Enkä minä nyt kaikkiin ongelmiini ratkaisuja löytänyt, mutta kiitettävän moneen. Se aika minkä olin somesta pois, vapautti tekemään muuta ja se muu tuotti joitakin ratkaisuja. Luin useammankin kirja, tapailin tuttuja livenä, liikuin enemmän ja sain jopa tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille kierrettyä. Uusia ideoita tulvi pääni sisälle, mutta niin sinne on aina tulvinut. Ajatustulvat ja kasaantunut kaaos jatkoivat siellä iloisesti keskenään lisääntymistä. Tällä kertaa kylläkin ilman ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Uskon vilpittömästi, että jotain uutta ja ihmeellistä on elämääni tulossa, jos vaan annan sen tulla, mutta siihen ei kyllä mikään sometauko vaikuttanut.  Ei minusta parempaa ihmistä tauolla tullut. Eikä elämänlaatuni radikaalisti parantunut. En koe edes mitään ihmeempää tyydytystä tempauksestani, mutta tulipahan tuokin kokeiltu. Ehkä jatkossa jonkin verran muutan sometustapojani ja katson välillä maailmaa ympärilläni muutenkin kuin kameran tai puhelimen linssien läpi. Taidan jopa pari sekuntia pidempään miettiä mitä jatkossa postaan, mutta muuten kaikki jatkuu kuin ennenkin. Olen edelleen yhtä masentunut suurin piirtein samoista murheista kuin ennen taukoa ja yhtä iloinen elämääni rikastuttavista uusista ja vanhoista positiivisista asioista. Mikään ei siis muuttunut. Minä en muuttunut. Maailma ympärilläni ei muuttunut. Tauko teki yhtä hyvää kuin karkkilakko, mutta ei se mitään varsinaisesti muuttanut. OPINKO EDES MITÄÄN UUTTA? Sen opin, ettei sosiaalisessa mediassa mitään pahaa ole, jos ei anna sen riistäytyä käsistä niin ettei muulle jää aikaa. Sometus ja muiden postaksien lukeminen on vallan mukavaa puuhaa. Ei minun masennus johtunutkaan sometuksesta tai sitä, että olisin verrannut itseäni muihin ja jotenkin alemmuuden tunnosta sitä kautta kärsinyt. Ei, minä olin yksinkertaisesti liian väsynyt. Siihen vaivaan auttoi lepo ja melatoniini! Ne, mitkä sosiaaliseksi mediaksi luokitellaan, ovat mitä parhaita informaation lähteitä ja yhteydenpitokanavia. Oikein käytettynä viihdyttäviä ja suuresti iloa tuottavia, eikö? Miten niitä sitten käytetään oikein? No en minä sitä osaa kertoa vaan jokaisen pitää etsiä itselleen sopivin sometustapa ja – määrä. Suosittelenko sometaukoa? Ei sen pitämisestä mitään haittaakaan ole, mutta hyvin voi jatkaa tauottakin. Tuskin tauot kenestäkään autuaampaa tekee, mutta jos joskus tuntuu että on pienen tauon paikka niin silloin se kannattaa pitää. Tuliko tästä sometaukoilusta minulle jokavuotinen tapa? Tuskin. Vaikutukset olivat niin vähäiset, ettei kohdallani maksa vaivaa tauokoilla. Sitä paitsi nautin enemmän kuin kärsin someilusta. Yhtä kokemusta rikkaampana toivotan ihanaa alkanutta syksyä kaikille.   PÄÄTÖS Päätin ryhtyä kuukauden kestävään SomeTaukoon. Tauko pitää sisällään sekä Face Bookin että Instagramin. Päätin elää kuukauden ilman omia päivityksiä ja toisten päivitysten seuraamista. Päätin ottaa selvää onko minusta tähän vai ei. Päätin selvittää millä täytän somelta ylijäävän aikani. MIKS? Siksi, koska huomasin viettäväni luvattoman paljon aikaa somessa. No aikaa minulla on, mutta voisin käyttää sen järkevämminkin kuin somessa roikkumalla. Siksi, koska liian usein näin ympäristöni instakuvina tai kivoina päivityksinä. Siksi, koska huomasin vertailevani omaa elämääni muiden elämiin ja tunsin masennuksen hiipivän päähäni. Siksi, koska aloin suotta pienentämään itseäni. MIKÄ SOMESSA MASENTAA? No ei oikeasti mikään. Siinä vaiheessa, kun some alkaa vaikuttamaan siihen miten arvottaa itseään ja elämäänsä, on aika ottaa time out. Huomasin kokevani huonommuuden tunnetta vaikka olen ihan hyvä. Vertasin saavutuksiani muiden saavutuksiin. Vähättelin osaamistani ja oma erinomaisuuteni alkoi haalistumaan. Olin saamassa pysyvän lempinimen, SOME-ARMI, eikä se alkuunkaan imarrellut. En oikein tiennyt oliko se pilkkanimi vai rakkaudella annettu lempinimi? Riippui varmaan myös kenen suusta se tuli ja millä sävyllä. MITÄS NYT TEET? Nyt kirjaan tuntoni ja kokemukseni ylös. Opiksi itselleni ja tiedoksi muille, jotka ehkä samaa taukoa joskus miettineet. Lupasin samaan syssyyn pitää taukoa myös nettipeleistä. Poistin puhelimesta peliappsit samaan tyyliin kuin alkoholisti kaataa juomattomat viinat viemäriin raitistumispäätöksen tehtyään. Lupasin myös vähentää telkkarin katsomista ja suklaan syöntiä, mutta en kokonaan lopettaa. EIKÖ BLOGI KUULU MYÖS SOMEEN? Ei minun somelakossa. Joku roti sentään. Ei tässä nyt täysin ulkomaailmasta ole tarkoitus eristäytyä. Blogini saa olla nyt päiväkirjani. Joka tapauksessa tarkoitukseni on tauon jälkeen kertoa toimiko se minulla ja jos niin miten. Täällä somelomaani saavat seurata he joita se kiinnostaa. MITÄ ODOTAT TAUOLTA? Odotan löytäväni sisälläni velloviin ongelmiin ratkaisuja. Yritän käyttää aikaani itseni kehittämiseen ja hyvinvointini kohentamiseen. Kaivan yöpöydällä odottavat kirjat pölyjen alta ja alan lukemaan niitä. Menen enemmän ulos ja luontoon. Kierrän tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille niin monta kertaa, että se lopulta luontuu tuskasta huutamatta. Tapaan ihmisiä, keskustelen, olen läsnä ja opin uudelleen seurustelun jalontaidon. Lopetan menneiden murehtimisen ja tulevan pelkäämisen ja alan elää vain tässä hetkessä! NYT ALKAA JÄNNÄ MATKA JOTA ODOTAN INNOLLA.  Rakas Pessimisti, Optimisti ja Realisti,
Sillä aikaa kun te mietitte onko lasi puoliksi täysi vai tyhjä niin minä mietin et pitäiskö myydä koko lasi! Kyllä on maailman harhaan johtavin nimi tuo Kevytyrittäjä. Kaikkea muuta on kuin kevyttä! Aloitin muutama kuukausi sitten moisen yrittämisen, koska en tahtonut perustaa yritystä. Koko ajan pakolliset maksut, ilmoitukset ja muut selvitykset lisääntyvät, eikä niille loppua näy. MITÄ ON KEVYTYRITTÄJYYS? Minun kohdalla se on sitä, että kirjauduin Ukko.fi sivulla heidän palveluidensa käyttäjäksi. Ukko.fi hoitaa puolestani kaiken kirjanpitoon ja laskutukseen liittyvät asiat. Kevytyrittäjänä minulla ei ole y-tunnusta. Sovin toimeksiantajien kanssa kuinka usein heitä tehdyistä töistä laskutan ja laadin laskun verkossa laskutuspalvelun kautta. Ukko.fi lähettää laskun toimeksiantajilleni ja muistuttaa mahdollisesta laskun eräpäivän ylittämisestä. He hoitavat tiedot verottajaa varten ja perivät pakollisen YEL-vakuutuksen palkkioistani. Heidän sivuja on helppo käyttää ja niin idioottivarmoja, että ei päästä eteenpäin jos tiedoissa puutteita eli samaa settiä kuin Kelan ja Verotoimiston sivulla. Ukko.fi ei kuulemma ole halvin laskutuspalvelu kevytyrittäjälle. Heidän palvelumaksunsa on 5 % tuloistani. Osa-aikatyötä tekevänä saan korvauksia myös Kelan kautta ja heillepä eivät kaikki laskutuspalvelut kelpaa. Esimerkiksi Osuuspankin vastaava palvelu on heidän kirjoissa yrittäjyyttä eikä oikeuta heidän korvauksiin. TE-toimisto nimesi vain kaksi laskutuspalvelua joita käyttämällä mahdollisuus heidän etuisuuksiin säilyy ja toinen oli Ukko.fi. MIKÄ MENI PIELEEN? Aluksi kaikki näytti hyvältä ja en onnellisempi olisi voinut olla. Sain tilaisuuden kokeilla työtä josta pidän ja missä olen hyvä. Ajattelin olevani äärimmäisen onnekas saamastani tilaisuudesta ja toki sitä olenkin. Saan hyvin pitkälti vaikuttaa millä alueella työskentelen, minä päivinä ja kaiken kukkuraksi minun ei tarvinnut huolehtia juuri mistään yrittäjää rasittavista asioista. Opittuani käyttämään laskuttajan sivustoa lasetin joka viikko iloisesti laskut eteenpäin ja parin viikon välein palkka kilahti tililleni. Kyllä minä siellä laskunerittelyssä kauhistelin kuinka paljon ansaitusta palkasta kaikkiin kuluihin menee vaikka toimeksiantajat maksaa ALV:ni. Vertailin vähän muita laskutuspalveluja omaani, mutta ei niissä näillä tuloilla niin suurta eroa ollut että olisin vielä lähtenyt vaihtamaan. Pian alkoi palveluun tulla ilmoituksia pakollisista YEL-vakuutuksesta. Olin ylittänyt jonkin maagisen tulorajan ja tuli maksujen aika. PAHA, PAHEMPI, PAHIN YEL Vakuutusyhtiö Varmaan soitettuani asia on varmistunut. Arvion mukaan tulen Kevytyrittäjänä tänä vuonna rikkomaan vakuutuksen vaativan työtulon alarajan ja olen lain mukaan velvollinen maksamaan pakollisen YEL- vakuutusmaksun. Aloittavana yrittäjänä saan maksuissa alennusta ja YEL maksuni ovat 19,97 % jokaisesta ansaitsemastani eurosta. Jopa tuo alennettu prosentti on mielestäni kova, mutta ilman sitä maksu olisi vielä kovempi. Alle 53- tai yli 62 -vuotias maksaa 24,1 % työtuloistaan. 53- 62 -vuotiaiden maksu sitä vastoin on 25.6% työtulosta ja minä olen tällä siunaamalla hetkellä 56 -vuotias! Minun ei tarvitsi maksaa mitään, jos arvioisin tuloni pienemmäksi kuin 7799,37 € /vuosi. Jos arvioin tulot alle tuon summan, mutta loppuvuodesta huomaankin sen ylittyvän niin joudun kerralla maksamaan koko vuoden vakuutusmaksun. Joulukuussa tulisi liki parin tonnin lasku pyhiäni pilaamaan. Jos nyt arvioin osa-aika yrittäjänä ansaitsevani vaikka 9000 € tämän vuoden aikana niin kesäkuussa maksuun tulisi noin 600€ ja joulukuussa joku 1200€. Ei paljon naurata. Jos maksan tuon arvion mukaan vakuutusta enkä tänä vuonna ylitä tulorajaa, niin saisin rahat takasin. En tietenkään automaattisesti, vaan lähettämällä sähköpostia Varmaan ja palkkatodistus liitteenä mukaan. Jos maksan vakuutusta enkä ylitä tulorajaa, mutta en silti nosta rahoja pois niin eläkeiän saavutettuani minulle maksetaan yrittäjäeläkettä. Sehän tietty on murto-osa siitä mitä maksuja minulta pakkoperitään. Joku on joskus laskenut, että maksettuja rahoja saa takaisin noin 34 -40 %. Onpas reilua. Minulle ehtii moista eläkettä kertyä hyvin vähän näin lyhyellä ajalla näin pienistä tuloista. Minulle ei ole varsinaisesti mitään hyötyä maksaa koko vakuutusta vaan eipä ole vaihtoehtoa. Parin vuoden päästä maksu kohdallani nousee ja yli ¼ palkasta menee YEL vakuutukseen. Ei mitään järkeä. SUURET KULUT PIENISTÄ TULOISTA Ihan kurillaan laskin kuinka kannattavaa on kevytyritäjänä olla? Esimerkkinä laskelmassa käytin tuntipalkkaa 25€/h. Vähennettyäni verot, sosiaalimaksut, Yel vakuutus ja palvelumaksut jäi komiasta tuntipalkasta käteen noin 15€/h. Tämä oli laskettu nykyisillä alennetuilla vakuutusmaksulla ja pienellä veroprosentilla. Tuntipalkka vaan pienenee kun maksut ja verot nousee. Oikeasti mietin tätä työntekemisen kannattavuutta. Ollessani peruspäivärahalla sain kuussa mitään tekemättä noin 600€ vähemmän käteen kuin nyt. Kroppa oli vähemmän kipeä, rahat aina loppu ja itsetunto nollalukemissa. Nyt saan hiukan enemmän rahaa, joka silti on aina loppu, kroppa hajoaa käsiin, mutta itsetunto on kohentunut ja saan tehdä työtä josta nautin. Yritän löytää järkeä tähän touhuun. Tällä hetkellä minulla menee tuosta talouttani kohentavasta 600 eurosta työkykyä ylläpitäviin toimiin kuten kiropraktikoille, hierojille ja muille kivunlievittäjille noin 350€/kk eli rahallinen hyöty työssäkäynnistä jää noin 250 euroon. Käy töissä jotta ansaitset rahaa millä ylläpitää työkykyä ?!?!? Ei hittolainen sanon minä. Jotta työnteko minun tapauksessani olisi kannattavaa, pitäisi sitä tehdä paljon enemmän, mutta kun kroppa ei kestä. Nytkin olen muutaman työpäivän jälkeen pari päivää toipilaana kärsien kovista kivuista enkä siitä johtuen halukas työpäivien määrää kasvattamaan. Toistaiseksi jatkan nykyisellä tyylillä. Joka päivä mietin, ettei elämän näin hankalaa pitäisi olla, mutta kun se on, niin otetaan siitä irti kaikki hyvä mikä saadaan.  Puheliaita ja äänekkäitä ihmisiä pidetään usein lörppäsuina ja juoruilijoina. Iloinen, huumorintajuinen ystävä ei aina ole se jonka niskaan salaisuudet tai murheet valutetaan. Häneen ei voi luottaa. Häntä ei voi ottaa vakavasti. Hän suhtautuu elämään liian kevyesti. Höpö höpö sanon minä. Olen äänekäs, höpötän kun pitäisi olla hiljaa, vitsailen vakavista asioista vakavissa paikoissa ja napautan totuuksia päin naamaa. Toiset tykkää toiset ei. Välillä tykkääjätkin loukkaantuvat ja alkavat mököttämään. Mikäs siinä, jos minullekin kertoo miksi. Monelle minut tuntevalle tulee ehkä yllätyksenä, etten enää vuosiin ole aina sanonut mitä ajattelen. En jaksa, koska olen tahtomattani ja toisinaan tietämättäni loukannut läheisiäni. En aina sano mitä mieleni tekisi, koska en jaksa riidellä. Jätän sanomatta myös jos se on itselleni se helpompi vaihtoehto. Olen oppinut pitämään mölyt mahassa. "All our words are but crumbs that fall down from the feast of the mind."- Kahlil Gibran- Myrsky jos toinenkin on huolettomista heitoistani noussut. Myrskyistä osa laantui heti, osa ajan myötä ja muutama hullu hurrikaani riehuu edelleen tuhoa kylväen ja ihmissuhteita katkoen. Yhden myrskyn jälkeen ilma on puhdas ja hengittäminen helppoa, toisen jälkeen ilma on myrkkykaasuista sakea ja mustista verhoista pimeä. Jokainen myrsky jättää jälkensä. Usein yllätyn aidosti jälkikäteen kuullessani mistä minulle milloinkin on loukkaannuttu. Hämmästyn kuinka herkästi nokkiin voidaan ottaa. Kaikista eniten ihmettelen ihmisiä, jotka vasiten tulevat mielipidettäni kysymään ja siitä sitten loukkaantuvat. Pahimpia ovat ne, jotka syystä tai syyttä sanoistani loukkaantuvat eivätkä vaivaudu sitä missään vaiheessa minulle kertomaan. Raukkamaista touhua sanon minä. Miten voin sanomisiani selittää tai anteeksi pyytää, jos en edes tiedä loukanneeni? "Be careful of the words you say, Keep them short and sweet. You never know, from day to day, Which ones you'll have to eat."- Anonymous- Kivalta ei myöskään tunnu, jos suututaan kun ollaan asioista erimieltä. Mihin se kuuluisa mielipiteen ja sananvapaus silloin häviää. Onhan se nyt ihme ja kumma jos kaikkien kanssa pitäisi samaa mieltä olla. En ole ollut enkä ikinä tule olemaan. Eihän se, jos on erimieltä, tarkoita toisen arvostelua tai halventamista. Kuinka monesti olenkaan kirjoittanut kommenttia, viestiä, päivitystä tai kirjettä niitä koskaan julkaisematta tai lähettämättä. Kuinka monesti olenkaan puhelin kädessä, sormi numerolla ollut valmis soittamaan sitä tekemättä. Kuinka usein olen autossa miettinyt kääntyväni tuttuun osoitteeseen rattia kääntämättä. Miksi en ole tehnyt mitä selvästi haluaisin tehdä? Koska en jaksa. Koska olen kyllästynyt olemaan hän, joka tekee aloitteen. Koska olen tukka täys raukkamaisia nipottajia. Koska minusta ”he” eivät ole enää aikani arvoisia. Koska minulla on kaikki mitä tarvitsen eikä minun tarvitse kenellekään mitään todistella. Minusta he menettävät enemmän kuin minä. Usein olen jo moneen kertaan ehtinyt tehdä selväksi millainen olen ja miten toimin. Kenenkään ei ole pakko minusta pitää tai kanssani toimeen tulla. En minäkään kaikista pidä enkä kaikkien kanssa toimeen tule. "Colors fade, temples crumble, empires fall, but wise words endure."- Edward Thorndike- Vuosien varrella on monen monta ihanaa ihmistä kelkastani pudonnut. Jokaista heistä ikävöin ja jokaisen ottaisin avosylin takaisin elämääni. Ihmissuhteilla on elämänkaari niin kuin kaikella tässä maailmassa. Toiset kestää läpi elämän, toiset vai hetken tai vuosia. Jokisella on oma tehtävänsä ja sen täytyttyä matka jatkuu. En ole katkera, vihainen tai surullinen menneistä ihmissuhteista, päinvastoin olen niistä onnellinen ja ikuisesti kiitollinen. Ihanaa kuin tulivat, ovat, olivat, lähtivät tai jäivät. Kaikki tapahtuu syystä ja ajallaan. Näin olen uskonut jo pitkään ja uskon edelleen. Jokainen kohtaamani ihminen tulee elämääni syystä. Minä saan, annan tai opin jokaiselta jotain. Olen oppinut olemaan hiljaa. En vieläkään ole hiljainen ja pulputan edelleen kuin papupata, mutta enää en sano kaikkea mitä mieleeni pulpahtaa. Valikoin mihin vastaan ja miten. Vieläkin tunteeni kuohahtavat ja ylikiehuvat, mutta enää en kaikkea anna yli äyräideni valua. Suodatan ja sulattelen. Kontrollin pettäessä lipsauttelen ja jopa loukkaan edelleenkin. Väsyneenä olen pahimmillani. Silloin kartan itsekin omaa seuraani. "Good words are worth much, and cost little."- George Herbert- Monesti tekisi mieleni toisten asioihin puuttua, mutta en aina puutu. Ei ole minun asiani, ei kuulu minulle. Monesti nielen jo lähtökuopissaan olevat sanat, koska ääneen lausuttuja sanoja ei voi ikinä ottaa takaisin. Varon siis niin paljon kun luonteeltani kykenen. Ei mikään helppo homma. Miksi en voisi sanoa mitä ajattelen? Koska aina ei tarvitse sanoa mitä ajattelee. Asiat voi pitää myös omana tietonaan. Miksi en vois kommentoida muiden tekemisiä? Kommentoinkin, mutta jotkut asiat vaan ovat ihmisten omia asioita, joihin kaikkien ei tarvitse eikä pidä puuttua. Ei vaikka kuinka kokisi tietävänsä paremmin tai olevansa oikeassa. Annan kysyttäessä edelleenkin mielipiteeni tai neuvon jos osaan, mutta muuten annan olla. Eläköön kukin tavallaan ja antakoon muidenkin niin tehdä. On niin monta tapaa tehdä oikein. Kaikki tavat eivät kaikilla toimi ja se on vaan myönnettävä. Olen siis hölöttävä LukkoTurpa TuppiSuu itseni takia.   Onko olemassa vain yksi totuus?
Oletteko huomanneet ettei maailmassa ole mitään asiaa josta joku ei olisi eri mieltä? Se, että joku syntyy tai kuolee taitaa olla kiistattomimpien asioiden joukossa eikä silläkään saralla ihan ilman erimielisyyksiä ole päästä. Jeesuksen syntymästä ja kuolemasta ollaan useaa mieltä samoin Joulupukin olemassa olosta. Juutalaisten holokaustia ei eräiden mielestä tapahtunut eikä useiden uskontojen johtohahmojen elettyyn elämään olla saatu kiistatonta totuutta. Mutta yksi kimuranteimmista taisteluista käydään terveyden ja hyvinvoinnin, etenkin painonhallinnan, saralla. Joka ikiselle ruokavaliolle löytyy puolesta ja vastaan puhujat. Jokaiselle kiistattomalle tosiasialle löytyy yhtä kiistaton vastaväite. Onko siis olemassa vain yhtä oikeaa totuutta? Kuka on oikeassa ja kenen ohjeita pitäisi noudattaa? Taivas yksin totuuden tietää eikä sekään meille sitä kerro. Kokeilemallahan tuo yleensä selviää mikä parhaiten itselle sopii. Vaikeinta on valita ketä uskoo, kun kaikki pystyy perustelemaan oman kantansa aukottomasti. Kaikkien teoriat kuulostaa uskottavilta ja oikeilta kunnes tulee se yhtä hyvin perusteltu ja yhtä uskottava toinen vaihtoehto. Jokaisessa ruokavaliovaihtoehdossa on hyvät ja huonot puolensa. Toiset ovat liian yksipuolisia, mutta tehokkaita painonpudotuksessa. Toiset ovat lyhyellä juoksulla ihan ok, mutta pitkässä juoksussa liki vaarallisia. Yks parantaa, toinen pahentaa, kolmas vihastuttaa, neljäs huvittaa jne… Yksi ruokavalio ei sinällään tarjoa kaikkia tarvitsemiamme ravintoaineita ja siksi pitää nauttia lisäravinteita. Toinen taas antaa kaiken, mutta pitkään noudatettuna lisää terveysriskejä etenkin jos ei osaa käyttää sitä oikein. Joku taas on uskontoon, uskomuksiin tai toiveajatteluun perustuva ja siitä voi seuraa ihan mitä vaan. Tarvitsenko viisautta vai viidakkoveistä rämpiessäni läpi vaihtoehtojen viidakon? Painonhallinnasta ja hyvinvoinnista saadaan aikaan kiivaita ja välillä ihan veret seisauttavia väittelyitä niin somessa kuin kasvotusten. Jokainen puolustaa omaa kantaansa periksi antamattomalla tarmolla ja täysin kuuroina vastaväitteille. Ruokavaliot ovat niitä noudattavien uskontoja, joista ei suostuta kuuntelemaan mitään negatiivista. Viisaista ja rauhallisista ihmisistä tulee ilkeitä, vihamielisesti käyttäytyviä taistelijoita, jos rohkenet heidän valintojaan arvostella. Ihan tavallisista ihmisistä tulee asiantuntijoita luentojen jälkeen ja luettuaan pari kirjaa noudattaen niiden ohjeita jonkun aikaa pysyen hengissä ja voiden hyvin. Pahinta on, että usein arvostellaan muita vaihtoehtoja ottamatta faktoista selvää. En ymmärrä miksi ei vaan voida olla omaa mieltä tahoillaan. Miksi ei vaan voi perustellen kertoa oma vaihtoehto haukkumatta toisen valintaa? Jos on uskonvapaus niin miksi ei saa olla valinnanvapaus? Pitäkö kaikesta aina olla niin jyrkkämielisiä? Mitä kiivaampi kannanotto sen vähemmän kiinnostun Koen fanaatikot vastenmielisinä ja ahdistavina. On sitten kyse uskonnosta, aatteesta tai arvomaailmasta. Sitä vastoin innostavan iloiset ”saarnamiehet” saavat minut asiastaan kiinnostumaan, mutta heidänkin seuraaminen loppuu kun seinään siinä vaiheessa kun aletaan erimielisiä arvostelemaan tai syyttelemään. Harva oman aatteensa kaupittelija pystyy kehumaan tuotettaan jotain toista vastaavaa arvostelematta. Minun kirjoissa se tarkoittaa sitä, ettei itsekään aukottomasti asiaansa usko. Iskut toisen vyön alle kertoo minulle heikkoudesta. Vahvan ja asiaansa uskovan ei tarvitse niin toimia. En arvosta lainkaan ihmisiä, jotka arvostelevat valintojani. Olen valmis vastaanottamaan toisen tarjoamia vaihtoehtoja kunhan ne esitetään minulle asiallisesti. Ollessaan kanssani erimieltä riittää kun antaa asiallisesti faktat vaihtoehdosta ja jättää päätöksenteon minulle. Varsinkin näin keski-ikäisenä on ärsyttävää, kun puhutaan kuin teinille ja torutaan kuin lasta. Se on loukkaus älykkyyttäni kohtaan. Ihan kuin en tähän ikään mennessä olisi oppinut mitään. Ihan kuin en osaisi itse hankkia tarvitsemaani tietoa sitä halutessani. Tiedän kyllä mikä on oman painonhallintani kompastuskivi Se on se mitä laitan suuhuni. Kukaan ei pakota minua syömään mitä syön. Tiedän tasan tarkkaan mitä syön. Tiedän kuinka paljon pitäisi syödä ja kuinka usein. Miksi en sitten tee niin kuin olisi itselleni terveellisempää? Ehkä olen väsynyt kaiken maailman kuureihin ja ruokavalioihin. Ehkä olen vaan laiska näkemään vaivaa sen eteen mitä suuhuni panen. Ehkä kaikki ruokavaliokiihkoilijat ovat kyllästyttäneet minut saarnoillaan. Ehkä olen vaan tehnyt valintani ja olen siihen täysin tyytyväinen. Tiedän etten jonkun mielestä syö tarpeeksi tuoreita vihanneksia, hedelmiä tai ituhytyhuttuja. Tiedän syöväni liikaa makeita hiilarihöttöjä ja tiedän ruokarytmini olevan persiillään. Tiedän tekeväni monen mielestä monta asiaa väärin, mutta tiedättekö mitä? Olen silti terve ja onnellinen nainen. Olen tehnyt vapaaehtoisen valinnan itseäni kuunnellen. Syön sitä mikä maistuu ja iloa tuottaa. Liikun minkä pystyn ja juuri sen verran kuin tahdon, omalla aikataulullani. Olen valinnut omasta mielestäni ja omaan kokemukseen perustuen laadukkaat lisäravinteet jokapäiväiseen käyttööni optimoimaan ravinnosta saamiani ravintoaineita. Eivät nämä lisäravinteet luitani suorista tai kaikkia vaivojani poista, mutta jokainen pienikin asia mihin ne parannusta tuovat on plussaa jonka otan kiitollisuudella vastaan. Saman vaikutuksen voisin saada aikaan muullakin tavalla, mutta niin kuin jo aiemmin todettu olen mukavuudenhaluinen ja laiska. Mitä helpommalla pääsen sen parempi. Minusta ei ole marttyyriksi enkä tahdo itseäni kiusata ankarilla säännöillä tai rajoituksilla. Tahdon tehdä mitä tykkään niin kauan kuin se on minulle mahdollista. Tahdon nauttia elämästä tuntematta syyllisyyttä valinnoistani ja miettimättä joka liikettäni. Minä annan teidän elää valintojenne mukaan, niin sallikaa sama minulle. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, koska vielä ei ole löytynyt aukotonta totuutta!  Kuinkahan monta kertaa olen sanonut ja kuullut sanottavan ”Ei tässä iässä enää”, ”Olen siihen liian vanha”, ”Olisi pitänyt nuorempana” ja niin poispäin? Liian usein. Mokoma on aivan jonnin joutavaa jorinaa! En todellakaan ole mihinkään liian vanha. Ehkä pitää paikoitellen soveltaa enemmän kuin ennen, mutta periaatteessa kaikki on mahdollista jos itse niin uskon. ”En varttunut perheessä, missä lapsilta odotetaan suuria. Halusin vain naimisiin ja oman perheen. Salaa haaveilin laulajan urasta. Kumpikaan ei toteutunut ja tyydyin tekemään ”nine to five”-työtä. Vuonna 2016 ajattelin, että nyt tai ei koskaan ja menin koe-esiintymään Talent USA tuomareille. Omasta mielestäni olin voittaja jo silloin kun pääsin jatkoon. 62-vuotiaana etenin maailman kovatasoisimmassa kisassa semifinaalin asti. Kuinka hilkulla olin jättää osallistumatta vain koska ajattelin sen olevan myöhäistä.” –Rone Martin- En minäkään varttunut perheessä missä lapsilta olisi muuta odotettu kuin tottelevaisuutta. Silti monta kertaa kuulin, että olisin voinut tehdä vielä paremmin tai sain avointa paheksuntaa kun irtisanoin itseni ”hyvästä” työstä unelmiani seuratessa. En ehkä ole onnistunut vanhempien mittapuun mukaan, mutta omani kyllä. Minulla on enimmäkseen ollut hauskaa ja sydämeni on täynnä ihania muistoja. Olisinko nyt onnellisempi jos olisin tyytynyt puurtamaan perinteisissä palkkatöissä tai edes pysynyt samassa työpaikassa pidempään kuin vuoden kaks? No ehkä tuleva eläke olisi parempi, mutta kokemuksia ja elämyksiä olisi taatusti vähemmän. Kadunko? En todellakaan. Minulla on levoton luonne ja rutiinit tappaa elämäniloni ja luovuuteni. Ymmärrän, ja olen aina ymmärtänyt, ettei aina voi olla hauskaa, mutta olen silti sitä mieltä, että jos valita voi niin valitsen hauskuuden. Lähipiirissäni on useampikin uuden uran uurtaja tai alanvaihtaja. Rohkeita vanhempia naisia, jotka eivät aloittaessaan ole ikäänsä miettineet vaan unelmiaan toteuttaneet. Toiset tuttavista ovat aloittaneet uuden uran pakon edessä, toiset lopulta rohkeana unelmiaan seuraten ja loput ehkä edellisten esimerkistä innostuneina. Minä taidan kuulua tuohon viimeiseen porukkaan.  ”Ernestine Shepherd oli 56-vuotias, kun huomasi ettei kroppa ollut enää bikinikunnossa. Silloin hän päätti aloittaa kehonrakennuksen. Vuonna 2010 hän pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana edelleen kilpailevana kehonrakentaja naisena. Ernestine oli silloin 79 vuotias. Tämä vuonna 1936 syntynyt nainen täyttää tänä kesänä 83 vuotta eikä enää kilpaile, mutta käy edelleen säännöllisesti salilla.” En ole koskaan liian vanha asettamaan itselleni uusia tavoitteita tai uusia unelmia. Uskon, että kaikki tapahtuu ajallaan ja syystä. Toisinaan ottaa aikansa saavuttaa tavoitteensa tai unelmien toteutuminen viivästyy. Ehkä niiden oikea aika on eri kuin itse kuvittelin. Ehkä liian aikaisin saavutetut asiat olisivat tulleet elämääni väärään aikaan enkä olisi osannut niitä arvostaa. Ehkä kaikkien toiveiden ei ole tarkoitus toteutua, mutta ikä ei ole niiden esteenä. Joskus elämäni pahimmat haasteet ovat myöhemmin osoittautuneet varsinaisiksi siunauksiksi. Toisinaan haasteiden ja vastoinkäymisten jälkeen tulee joitain niin hyvää ja hienoa etten ole osannut niitä edes toivoa tai unelmoida. Vastoinkäymiset ja pettymykset pakottavat minut tekemään muutoksia. Joskus vaan täytyy rämpiä läpi väärien valintojen saadakseen haluamansa.  ”Kiitollisuus auttaa ymmärtämään menneisyyttä, tuo rauhaa tähän päivään ja luo toivoa huomiseen.” Olen saanut elämältä paljon, mutta maha ei ole vielä täynnä. Oikein hävettää, kun on muutaman kerran tullut annettua liian helposti periksi, mutta onneksi vielä ei ole liian myöhäistä korjata asiaa. Terveyshaasteiden ja muka iän lamaannuttamana meinasin jäädä kyntteni päälle makaamaan ja luovuttaa. Tuntui, että voimani väheni ja syyt jatkaa loppu. Mielessä kävi se kurja ajatus, että tässä tämä nyt oli ja nyt on jo myöhäistä toimia. Paskan marjat sanon minä! Vielä on aikaa vaikka mihin. 56 vuotiaana minulla on 8 vuotta työikää jäljellä, joten periksi ei vielä annetta. Joka kerta kun olen antamassa periksi, tapahtuu jotain. Kohtaan uuden innostavan ihmisen, saan loistavan idean tai keksi ongelmaan ratkaisun. Olemalla itselleni rehellinen annan ihmeille tilaa tapahtua. Nyt on ihmeiden aika. Maaliskuun ensimmäinen päivä alkaa jälleen uusi vaihe elämässäni. Palaan takaisin työelämään. Omilla ehdoillani, vaikka luulin jo, ettei niin tulisi ikinä käymään. Kevätaurinko lämmittää ja valon määrä lisääntyy rinta rinnan oman elämäniloni kera. Ympärilläni on minua arvostavia, minuun uskovia ja minua kannustavia ihmisiä. Olen itse yksi heistä. En siis ole yksin, en ole liian vanha ja aina on vaihtoehtoja, jos vain suostun ne näkemään. Nyt on elämässä niin hyvä flow päällä, etten suostu jarruttamaan vaan lisään kaasua ja katson mihin näillä eväillä ehditään.   Mistä maallikko voi tietää onko hän masentunut, ahdistunut vai uupunut? Kaikkia oireita ei aina edes oireiksi tunnista. Kun hakee tietoa ja kuuntelee muita, niin lopulta uskoo olevansa ihan kaikkea ja vähän päällekin. Oikeat oireet voivat jäädä kokonaan vaille huomiota, jos pitää niitä ikään tai sen hetkiseen elämän tilanteeseen liittyvinä. Mistä minä tiedän mikä minulla on ja onko mikään?  Olenko masentunut? Täytin Mielenterveystalo.fi sivuilla masennuskyselyn, vai testikö tuo lienee, ja vastausteni perusteella mielialani vaikuttaa alentuneelta ja minulla on lievän masennuksen oireet. Testin palautteessa kerrottiin, että todennäköisesti hyötyisin omatoimisesta työskentelystä mielialani kohentamiseksi. Myös tuntemuksistani keskustelu toisen henkilön kanssa olisi tärkeää. Olen avoimesti asiasta ihmisten kanssa puhunut ja se onkin minua auttanut. Sivuilta löytyy myös Masennuksen omahoito-ohjelma, josta arvelivat minun hyötyvän vaikka mielialani taustalla ei diagnosoitua masennusta olisikaan. Jaahas, täytyykin pian tutustua asiaan tarkemmin, mutta mitä todennäköisemmin olen enemmänkin alakuloinen kuin masentunut.  Olenko siis ahdistunut? No nyt menin vastaamo.fi sivulle tekemään ahdistuneisuustestin ja sain tietää olevani lievästi ahdistunut. Löysin sivuilta 7 keinoa ahdistukseni lieventämiseen.
 Olenko uupunut? Uupumuksesta löytyi myös paljon tietoa, mutta ei äkkiseltään yhtään testiä. Harmi, kun juuri olin päässyt itsetestailussa vauhtiin. Löysin kuitenkin listan oireista jotka paljastavat orastavan uupumuksen. Me Naiset lehti on listan julkaissut, mutta lähteenä näkyi olevan Psychology Today. Oireita ja uupumuksen varoitusmerkkejä on listattuna 12 kappaletta.
 Nyt aletaan olemaan asian ytimessä. Summa summarum, kyllä se niin on notta, jos minä jotain tällä hetkellä olen niin uupunut! Osuiko tämä internetin avulla tehty itsediagnoosi lähellekään totuutta onkin toinen juttu ja siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta varsin viihdyttävähään tämä oli. Mielialanikin tästä koheni, koska olen mieluummin uupunut kuin ahdistunut tai masentunut.
Ei ole yksiselitteisen selkeää eikä helppoa tämä itseen kohdistuva ja itse tuotettu omalääkäri toiminta, mutta väittäisin silti olevani oikeilla jäljillä. Viime vuosina elämääni on kuormittanut monenlaiset huolet ja stressitekijät, joiden kylkiäisenä tietoisuuteeni on tullut ihan uusia pelon aiheita niin onko ihme jos uupuu? Nyt kun tiedän todennäköisesti olevani uupunut niin osaan olla itselleni armollisempi ja levätä oikein. Levoksi ei riitä yöuni. Tarvitsen lepoa myös huolista, peloista, stressistä, negatiivisista ajatuksista, kuormittavista ihmissuhteista, pakkopullasta, vihantunteesta, turhautumisesta ja vaikka mistä! Nyt sukellan internettiin etsimään tietoa levosta. Jos näyttää siltä, että katoan bittimaailmaan, niin lähettäkää DigiDogi-partio löytämään minut.  Minusta olisi moneksi ja pystyisin paljon enempään. Miksi siis junnaan paikoillani? Miksi en hyödynnä taitojani, käytä koko kapasiteettiani ja anna palaa? Olen ihmetellyt miksi en ole saavuttanut elämässäni useampia asettamiani tavoitteita. Olen monen kanssa aiheesta puhunut ja monelta taholta vastauksia etsinyt. Kaiken kuulemani, näkemäni ja lukemani perusteella olen ilman minkäänlaista ammatillista pätevyyttä tullut siihen lopputulokseen, että varhaislapsuus ja alitajunta ovat merkittävässä roolissa. Itse asettamani usko, että ”En ole sen arvoinen” on syvään juurtunut usko siitä, etten todellisuudessa ole onnen ja menestyksen arvoinen. Se on kuin tauti. Mitä pidemmälle se sisälläni jyllää sitä enemmän se saa siellä tuhoa aikaiseksi ja sen todemmaksi asia muuttuu.  Kuulemma 6 ikävuoteen asti aivomme ovat erityisen vastaanottavaiset. Imemme itsemme kaiken näkemämme, kuulemamme ja kokemamme kuin sieni suodattamatta mitään. Meillä ei ole mitään filttereitä informaatiovirtaa vastaan, joten kaikki menee suoraan alitajuntaan. Vasta yli 6 vuotiaan aivot alkavat suodattamaan vastaanotettua tietoa, mutta siihen mennessä alitajunta on jo viritetty. Joten lapsuuden ”ohjelmointi” kontrolloi meitä äänettömästi läpi elämämme. Vanhempien ja ympäristön merkitys on valtava lapsen itsetunnon ja omanarvontunnon kehitykselle. Pistää väkisinkin miettimään omaa roolia kasvattajana. Kuinka paljon tahattomasti olen omalla käytökselläni vaikeuttanut lasteni elämää? Olenko esimerkilläni ja kommenteillani heittänyt onnea ja menestystä estäviä tai häiritseviä kapuloita lasteni rattaisin?  Mitä siellä varhaislapsuudessa voi sitten ns. mennä pieleen? Mitkä asiat siihen alitajuntaan voivat vaikuttaa ja mitkä uskomukset juurtua? *Jos lapsena kokee toistuvasti tarpeelliseksi käyttäytyä virheettömästi, jotta ympärillä olevat olisivat sinuun tyytyväisä* Tämän allekirjoitan! Itselleni selvisi vasta aikuisena miksi yritin lapsena olla mahdollisimman helppo. Olin kuullut ja nähnyt, että mitä tahansa ei perheessämme hyväksytä. En lapsen aivoilla osannut suodattaa mitään ja tieto varastoitui alitajuntaani. Pelkäsin, että minut suljetaan perheen ulkopuolelle jos en käyttäydy odotusten mukaisesti. *Jos lapsi jatkuvasti kokee, ettei mikään mitä hän tekee ole tarpeeksi hyvää ja joutuu vastaanottamaan palautetta miten olisi voinut tehdä paremmin sitä vastoin, että saisi positiivista palautetta* Tämä oli tuttua minulle ja monelle aikalaiselleni. En syytä ketään, koska 60-luvulla ei ollut tapana eikä osattu lapsia ääneen kehua. Jotkut sanoivat myöhemmin kysyttäessä, että olisi ollut tosi noloa omaansa muille kehua. ”Joka kehuitta kasvaa se kunniatta kuolee”- sanonta ei ollut minun lapsuudessa monenkaan kasvatuksellinen ohjenuora. *Jos lapsi kokee, että sisarruksia tai muita ihmisiä palkitaan silloin kun itse tuntee ansaitsevansa saman, mutta ei saa* Tällaiset kokemukset jos mitkä hyvin helposti, jopa todennäköisesti, viestivät pienen lapsen aivoille, että kehut ja menestys ovat jotain mitä et ansaitse. Näitä lapsuuden kokemuksia ja vaikutuksia ei edes huomaa jokapäiväisessä elämässä. Ne huomaa vasta, kun pitäisi astua ulos siltä kuuluisalta mukavuusalueelta ja tehdä jotain poikkeavaa menestyksen eteen.  Tässä vaiheessa alitajunnan ”menestyksen estäjä” aktivoituu. Itse ei välttämättä edes tajua, kun alkaa itse itseään sabotoimaan. ”Ei tästä mitään tule”, ”Tähän en pysty”, ”En minä osaa”, ”En edes ansaitse”. Vaikka olisin erittäin innoissani uudesta ideasta tai mahdollisuudesta niin uskon herkemmin alitajuntaani kuin itseäni.
”Menestyksen estäjän” aktivoituessa en ehkä pysty keskittymään tulevaisuuteen, jonka haluaisin saada vaan keskitynkin menneisyyteen. Tämän myötä motivaationi ja tavoitteeni liukenevat kuin jääpalat lämpimässä juomassa. Jos saankin asetettua itselleni tavoitteet ja motivaatiotakin löytyy niin usein tässä vaiheessa, täysin tahattomasti, käynnistyy pään sisäinen keskustelu itseni kanssa. Pystyn helposti vakuuttamaan itselleni etten ikinä tule onnistumaan tavoitteissani ja motivaatio lysähtää kokon. Jos pääsen vastoin kaikkia omia odotuksiani niin pitkälle, että saavutan tavoitteeni ja menestyn niin muiden kehuessa ja onnitellessa alan vähätellä itseäni. ”No eihän toi nyt mitään. Kuka vaan olisi voinut tehdä sen”. Niinhän olen jo lapsena oppinut ja kaikki tämä tapahtuu täysin tiedostamattani. Se hetki, kun pääsen yli arvottomuuden tunteen ja uskon itseeni, uskon osaavani ja uskon menestykseni ansaitsevani niin silloin alkaa tapahtumaan ja vain taivas tulee olemaan rajana. Ikävä kyllä vielä en ole niin pitkällä, mutta oikealla tiellä kuitenkin. Jo se, että olen etsinyt vastauksia ja oivaltanut asiayhteyksiä auttaa minua eteenpäin. Jatkan siis tiedon etsimistä, itseni kehittämistä ja viisaampien kuuntelemista. Vapautan mieleni alitajuntani tukevasta otteesta ja opettelen olemaan itseni paras tukija sabotoijan sijaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa omassa elämässään.  Istuessani autossa kahden vieraan miehen kanssa matkalla ties minne en voinut olla ihmettelemättä, että mitenkäs tähän päädyttiin. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja kohta ollaan matkalla kylään nimeltä Bintang. Koskaan ei voi tietää mitä kohtaamiset ihmisten kanssa tuo tulleessaan. Minulle ne ovat tuoneet aikamoisen määrän elämyksiä ja uusia ystäviä. Mikä sen parempi jos kaiken muun ohessa vielä voi auttaa muita. Ajomatkalla ihmetellessäni koin kyllä eläväni erityisen etuoikeutettua elämää.  Kuskinamme toimi iloisen rauhallinen Borro, tuttavallisemmin Poro, koska siltä nimi minun korviini kuulosti.  Aloitimme missiomme paikallisesta "Hana Valinnasta". Olin kysynyt mitä naisten puutarhalla akuutisti kaivataan ja koska rahani eivät uuteen vesisäiliöön tai koko 5 hehtaarin aluetta kiertävään aitaan riittäneet niin naisten pyynnöstä päädyin ostamaan hanoja ja kierreteippiä. "HanaValinta" ei montaa neliöä ollut, mutta toimi tehokkaammin kuin VR ! Ukkoa tuli ja meni rahoja kädessä heilutellen ja tavara vaihtoi omistajaa nopeammin kuin minä ehtisin kengännauhat solmia. Puoti oli lattiasta kattoon täys tavaraa ja minun silmissäni täysin mielivaltaisessa järjestyksessä, mutta pyydettiin omistajalta mitä vaan niin hän nyökkäs ja ojensi kätensä suuntaan jos toiseen ja aina löyty mitä pyydetty. Aivan käsittömätöntä, ainakin minun mielestä.  Miten ihmeessä hän saattoi tietää oliko hällä jotain ja kuinka paljon, mutta niin vaan tiesi. Matkalla pysähdyimme myös ostamaan ruokaa Bintangilaiselle perheelle. Sanoin perheen isälle käytettävissä olevan summan ja annoin vapaat kädet käyttää sen miten parhaiten näkee. Olin utelias tietämään mihin hän rahat käyttää. Hän osti riisisäkin, öljykanisterin, monta kiloa saippuaa ja lapsille keksejä. Jäljelle jääneet rahat hän käytti joihinkin mausteisiin tai vastaavaan.  Riisisäkki ja muut ostettiin huoltoasemalta, koska se oli matkan varrella ja kuskimme mukaan edullinen.  Vierailimme ensin Naisten Puutarhalla Kassagnessa. Osa naisista oli lähtenyt jo koteihinsa perheitään ruokkimaan, mutta osa oli halunnut jäädä meitä odottelemaan. Puutarha oli yksi sadoista naisten puutarhoista Gambiassa. Tämä puutarha oli saanut alkunsa jo 80-luvun lopulla, mutta reilu 10 vuotta sitten lähti kehittymään suuremmassa mittakaavassa, kun saivat avustuksia ja tukea kastelujärjestelmään ja alueen aitaamiseen. Molemmat ovat yhtä tärkeitä asioita hyvän sadon kannalta.  Osa naisista ja puutarhan huoltomies lahjoitustavaroiden kanssa  Vesijärjestelmä toimii, mutta ei ole vielä riittävä kuivankauden aikana. Alue on aidattu, mutta… No, tarina menee näin; Espanjalainen organisaatio antoi valtiolle rahaa puutarhan kastelujärjestelmään ja aitaan. Valtio antoi toimeksiannon paikalliselle urakoitsijalle, jonka tehtävänä oli homma hoitaa. Avustus olisi hyvin riittänyt kunnolliseen aitaan ja riittävään kastelujärjestelmään, mutta niin kuin usein köyhissä maissa käy, meni rahaa virkamiesten ja urakoitsijan omiin taskuihin sen verran paljon, että lopputuloksella ei voinut hurrata. Puolet kastelujärjestelmästä jäi toteutumatta ja aita rakennettiin halvimmalla mahdollisella tavalla sillä seurauksella, että vuoden sisällä se piti jo osin uusia ja laajalti korjata. Kyläläiset, ja nykyään myös minä, olivat sitä mieltä, ettei avustusrahoja saisi jakaa välikäsien kautta välistävetojen takia vaan suoraan kyläyhteisölle, joka kollektiivisesti pitäisi huolen siitä, että rahat menee mihin oli tarkoitus.  Halvalla ja huonosti tehty aita näyttää alta vuodessa tältä. Ilman yövahtia eläimet söisivät puutarhan sadosta tyhjäksi nanosekunnissa.  Urakoitsija nuukaili myös aidan tolpissa ja kyläläiset joutuivat tukemaan kaatuvaa aitaa puukepein. Niissä on vaan se huono puoli, että termiitit ovat syöneet ne ensi kesään mennessä. Tällä hetkellä puutarhassa kasvoi lähinnä sipulia, yrttejä ja jotain mitä en tunnistanut enkä nimestä selvää saanut. Puutarha tuottaa satoa ympäri vuoden. Osa sadosta menee omaan käyttöön ja osa myyntiin. Eivät naiset myyntituloilla rikastu, mutta kyllä se vähäinenkin tulo tuo helpotusta pienituloisten arkeen.  Puutarhalta ajettiin Bintangin kylään. Siellä veimme aiemmin hankitut tuotteet Jammehin perheelle. Kiitokseksi he tarjosivat minulle lounaan. Jälleen kerran oli huomioitu pohjoismaalainen taustani ja sain syödä aterian sohvalla istuen ja lusikkaa käyttäen. Tosin nyt ei ollut omaa lautasta vaan kahden miehen kanssa jaettiin oikein maistuva kanariisiannos.  Perhe Jammeh  Kylänraitti  Koko vierailun ajan iloisesti naurava pienten velmuilijoiden joukko seurasi meitä. Lopulta menimme kyläkauppaan ja ostin heille pussillisen nameja sillä ehdolla, että menisivät pois jaloista pyörimästä ja sekös oli heistä hauskaa. Joukko kylän vanhimpia miehiä kyseli, että missä heidän herkut, kun lapsillekin ostit? Sanoin, että teillä on jo niin huonot hampaat etten tohdi muuta antaa kuin ystävyyttä ja lentosuukkoja lähettää. Se passas heille paremmin kuin hyvin ja saimme jatkaa matkaamme miesten iloisen naurunrämäkän säestämänä.  Aikamme kylää kierreltyämme hyvästelimme uudet ystäväni luvaten tulla joku päivä uudelleen heitä katsomaan. Kotimatkalla ajattelin miten ylpeinä kyläläiset asuntojaan minulle esittelivät. Joka huoneessa ja takapihalla piti käydä. Rehellisesti sanottuna itse en pystyisi yhdessäkään näkemässäni torpassa päivääkään selväjärkisenä asumaan. Se valtava ylpeys, mitä he kodeistaan tunsivat, teki minuun valtavan vaikutuksen. Kunpa itsekin osaisin samanlaista iloa kaikesta omastani tuntea ja ulospäin välittää.  |
ArmiVaikka kovaa mennään kohti elämän ehtoota niin täysillä päästellään eikä jalkaa jaurrulla pidetä! Arkisto
lokakuu 2019
Kategoriat
Kaikki
|
RSS-syöte