​Matkani jatkuu. Nyt on takana jo neljä kuukautta tätä rauhallisesti etenevää erittäin tärkeää matkaa.  Olen iloinen, että maltoin matkalle lähteä. Olen alkanut oivaltamaan monia asioita ja näkemään niitä ihan uusilta kanteilta. Tässä taitaa vihdoin tapahtua positiivista kehitystä ja kauan odotettua aikuistumista.

Aikuistumisesta puhuminen saattaa antaa 57-vuotiaan kohdalla aihetta kulmakarvojen kohottelulle, mutta uskokaa kun sanon, ettei se ole niin yksinkertaista, ei edes tässä iässä. Toki riippuuhan se vähän siitä, että mitä kukin aikuistumisella tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa omasta elämästä vastuunottamista. Olen valmis myöntämään omat virheeni, vaatimaan itseltäni samaa kuin muilta ja uskomaan, että riittää kun olen vilpittömästi yrittänyt tehdä parhaani.

Tahtoisin olla sellainen ihminen, joka voisi rehellisesti väittää, ettei kadu elämässään mitään. En ikävä kyllä ole sellainen ihminen. On tullut kuulkaa tehtyä, sanottua ja päätettyä niin paljon sellaista mitä ainakin hiukan harmittelen ja osaa kadun. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä ääneen lausuttuja sanoja saa takaisin. On vaan opittava elämään omien tekemisiensä ja tekemättä jättämisiensä kanssa. Ei tässä mitään vielä lopullisesti ole menetetty.

Katuminen on ihan yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Tottahan toki sitä on tullut kaduttua yhtä sun toista, mutta en enää useinkaan enkä kovin pitkään ala uimaan katumuksen syvissä, tummissa vesissä.  Toisinaan kyllä sekoitan katumisen ja harmittamisen keskenään. En aina tiedä kadunko jotain vai harmittaako se minua. Voi olla niinkin, että harmittelen jotain mitä en varsinaisesti kadu. Kaikki asiat eivät mene niin kuin toivon ja osan asioista ei niin pidä mennäkään.

Arvostan itseäni nykyään erilailla kuin ennen. Ennen en myöntänyt hyviä ominaisuuksiani vaan vähättelin itseäni. Nyt olen oppinut tuntemaan ylpeyttä osaamisestani ja iloa itsestäni. En ole yhtään pöllömpi painos oman elämäni kirjasta. Minulta puuttuu ehkä jotain mitä toisilta löytyy, mutta minussa on aina jotain mitä muilta ei löydy. Tämän oivaltaminen ja myöntäminen on ollut itselleni iso asia. Tunnen olevani sellainen parempi versio itsestäni, sellainen Armi 2.0 versio.

Liikun tietoisemmin kuin koskaan aiemmin. Liikun kohentaakseni kuntoani ja ylläpitääkseni toimintakykyäni. Liikun sekä pakosta että tahdosta. Tiedostan liikkumisen ja hyvän kunnon tarpeen selkeämmin kuin ennen. Ei nuorempana tarvinnut huolehtia samoista asioista kuin nyt. Silloin purin ylimääräistä energiaani ja yritin saada kurittomat kiloni kuriin. Nyt tavoitteenani on päästä pytyltä ylös ilman apua niin kauan kuin se vaan on mahdollista.

Lupaan itselleni jatkaa tällä hyväksi havaitulla polulla sallien sivuluisut satunnaisesti, mutta en jatkuvasti. Totaalikieltäytyminen ja itseni armoton ruoskiminen on jätetty menneisyyteen pölyttymään. En enää kaipaa nopeita tuloksia enkä tavoittele täydellisyyttä. Tämmöinen minusta on nyt ajan saatossa tullut ja pientä hienosääntöä lukuun ottamatta olen tulokseen varsin tyytyväinen.

Ajatella, että minun täytyi oikein sitoutua johonkin projektiin itsestäänselvyyksiä pohtimaan ja ymmärtämään. Oli omat ja muiden puurot ja vellit niin sekaisin, että piti oikein ottaa itseä niskasta kiinni ja laittaa ne oikeisiin kippoihin. Kyllähän minä tiesin ja monesti minulle sanottiinkin, etten ihan aina tehnyt niin kuin itse tahdoin vaan niin kuin minun toivottiin tekevän. Ei siitä minulle mitään vahinkoa koitunut, mutta läheisille toisinaan mielipahaa kylläkin.
​
Matka saa siis jatkua. Tavoitteet pysyvät periaatteessa samana vaikka matkan varrella aina kohtaa uusia haasteita tai saa uusia oivalluksia. Pikkuhiljaa ja ajallaan ne kaikki hoidellaan ansaitsemallaan huomiomäärällä pois päiväjärjestyksestä. Katsotaan taas muutaman kuukauden kuluttua miten mamsellin matkanteko sujuu. 

Matka minuksi vaatii kärsivällisyyttä ja minulta on ottanut rapiat 57 vuotta oppia kärsivällisemmäksi. Malttamattoman on vaikea malttaa, vaikka mikään kiire ei ole. Onko se pitkäjänteisyyden puute vai mikä ihmisen näin kärsimättömäksi ajaa?

Lapsena kärsivällisyyttäni koeteltiin monin eri tavoin. Kaiken kivan odotusaika oli käsittämättömän pitkä ja paikallaan hiljaa pysyminen sietämättömän vaikeaa. Kärsivällisyyttäni koeteltiin niin kotona, koulussa kuin kylällä. Keskimmäisenä lapsena kasvaneena myös velipojat koettelivat tuon tuostakin kärsivällisyyttäni, joskus saaden sen jopa tyystin katoamaan.

Toisinaan kärsivällisyyttäni on koeteltu enemmän kuin sitä on ollut. Olen huono jonottamaan ja odottamaan. En yleensä ole kovin hyvä toipilas, koska en millään malttaisi odottaa paranemista. Kärsivällisyyteni ei meinaa millään riittää elämäntaparemonttiin, koska haluan näkyviä tuloksia heti enkä vuoden päästä. Kärsivällisyyteni on koetuksella usein virastojen kanssa asioidessa ja asiakaspalautetta antaessa.
​
Raskausaikoina kärsivällisyyttä vasta kysyttiinkin eikä sitä kellään ollut antaa. Millään ei olisi malttanut odottaa millaisia ihmeitä sieltä tulee ja milloin. Ihmeiden saavuttua ei millään olisi malttanut odottaa, että ne kasvaisivat. Kasvoihan ne ja liian nopeaan kasvoivatkin. Tuli aika, jolloin kärsivällisesti odotin, että älyisivät lähteä omille teilleen. Kärsivällisyyteni palkittiin ja ihmeeni muuttivat pois jättäen jälkeensä tukun ihania muistoja ja jälleennäkemisen riemun.

Mielestäni oikein kärsivällisissä ihmisissä on jotain vikaa. He saavat meidät kärsimättömät näyttämään huonoilta.  Ei ihmistä ole täysin kärsivälliseksi tarkoitettu. Kyllä joissain asioissa saa, mutta ei tarvitse, olla kärsimätön. Ovatko he loppujen lopuksi oikeasti kärsivällisiä vai vaan välinpitämättömiä? Siinäpä se, kun ei voi tietää.

Olen edelleen kärsimätön, mutta nyt erona entiseen on asenne. Nykyään en heti menetä hermojani, jos kaikki ei tapahdukaan silloin kun suunniteltu tai luvattu. Uskon, että kaikki tapahtuu ajallaan juuri silloin kun niiden on tarkoitus tapahtua. Tämän oivaltaminen on helpottanut myös läheisteni elämää, kun hajoilen harvemmin kuin ennen.

Kyllä minua edelleen harmittaa, jos aikataulut mättää tai lupaukset pettää, mutta olen jo oppinut ettei kärsimättömyydestä johtuva hermostuminen asioita ainakaan nopeuta tai paremmaksi tee. Päinvastoin. Hermoilusta ja kiukuttelusta on harvoin mitään hyötyä ja yleensä ne vaan mutkistavat asioita. Parhaita kärsivällisyyskouluttajia ovat minulla olleet parisuhde, vanhemmuus ja erilaiset kulttuurit.

Parisuhteessa ottaa aikansa tottua toisenlaisesta kotikulttuurista tulleen tapoihin. Aina yhteen oppiminen ei ilman konflikteja suju, mutta kärsivällisyydellä ja kompromisseilla voitetaan aikaa yhteisen sävelen löytämiseen. Parisuhteessa vaaditaan myös kärsivällisyyttä kumppanin ”koulimiseen”. Kumppania pitää lempeän kärsivällisesti ohjata itse oivaltamaan mitä toinen suhteessa ja suhteelta tahtoo.
​
Vanhemmuus on varmaan paras mahdollinen kärsivällisyyden kasvattaja. Kyllä minunkin kärsivällisyyttä äitinä on koeteltu enkä aina ihan mallikelpoisesti suoriutunut. Pahempaa tuhoa en ajoittaisella kärsimättömyydelläni tainnut aikaan saada, kun lapset on saatu tervepäisinä ja yhteiskuntakelpoisina maailmalle.

Matkustellessani olen joutunut siedättämään itseäni kovastikin paljon totutusta poikkeaviin tapoihin. Monissa maissa aika jo käsitteenä tuntuu tarkoittavan ihan eri asiaa kuin kotimaassa. Lupaukset on luotu rikottaviksi ja ”yes, yes” ei todellakaan tarkoita aina, että asia olisi oikeasti ymmärretty.

Gambiassa, missä juuri nyt olen, kärsivällisyyttäni koetellaan päivittäin. Juuri täällä tajusin kasvaneeni kärsivällisemmäksi kuin ennen. Tulisin hulluksi, jos odottaisin asioiden sujuvan kuin Suomessa. Täällä pärjää loistavasti, jos osaa nähdä asiat hiukan gambialaisittain. Helppoa se ei aina ole, mutta kärsivällisyydellä, ymmärtäväisyydellä ja huumorilla pärjää paremmin kuin ilman kyseisiä hyveitä. Suunnitelmat ja aikataulut ovat joustavia omaa elämäänsä eläviä käsitteitä.
​
Gambiassa kaikki tapahtuu dankan, dankan eli hitaasti, hitaasti eikä fat, fat eli nopeesti, nopeesti niinkuin minä toivoisin. Kaiken kaikkiaan ihmisellä täytyy olla paljon kärsivällisyyttä oppiakseen kärsivälliseksi. Toiset oppivat nopeammin kuin toiset, mutta minä olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen kärsivällisyystasooni. 

Läpi tähänastisen elämäni olen ollut melko sinisilmäinen ja hyväuskoinen, mutta en myönnä olevani höhlä tai hölmö, en ainakaan koko aikaa. Jokainen on joskus sinisilmäinen ja hyväuskoinen, sellainen herkästi vaikutettavissa oleva, mutta tekeekö se hänestä hölmön tai tyhmän? Ei ainakaan automaattisesti tee.

Etsin synonyymeja sanalle hyväuskoinen ja löysin ilmaisut lapsellinen, kokematon, herkkäuskoinen, naiivi, sinisilmäinen ja viaton. Hyväuskoiseen hölmöön liittyviä sanoja olivat esimerkiksi höhlä, pöljä, pöhkö, tollo, tomppeli ja idiootti. Näiden lisäksi löytyi synonyymeiksi helppo uhri, uhrilammas, helppo saalis ja maalitaulu.
​
Listaa läpikäydessäni totesin, että olen tainnut olla kaikkea edellä mainittua joskus elämässäni. Se, että lähtökohtaisesti uskon hyvään ei tee minusta tyhmä, mutta ehkä hieman naiivin. Tunteisiini on helppo vedota ja vaikuttaa, siksi olen ollut helppo uhri sellaiselle joka osaa tätä tietoa hyväkseen käyttää. 

Lapsena velipoika sai huijattua lahjarahani kertomalla, että jos rahan kaivaa maahan niin siitä kasvaa rahapuu. Ei kasvanut. Puolustukseksi voin kertoa olleeni alta viiden vanha eikä velipoikakaan ollut kuin pari vuotta vanhempi. Tajusin vasta vuosia myöhemmin tulleeni huijatuksi. Minulle kerrottiin pian tapahtuman jälkeen, että minua on huijattu, mutta en ymmärtänyt mitä ”sinua on nyt huijattu” tarkoitti.

Kohdatessani ihmisen ensimmäistä kertaa pidän häntä hyvänä ihmisenä. En mieti haluaako hän huijata minua tai valehteleeko hän vai onko hän kukaties paha ihminen. Poikkeuksena henkilöt, josta useampikin ihminen on minua varoittanut omakohtaisen kokemuksen perusteella, mutta silloinkin olen enempikin varuillani kuin suoralta kädeltä tuomitseva. Annan kaikille ainakin tilaisuuden näyttää todelliset kasvonsa.

Toisinaan tämä jalomielinen piirteeni on kopsahtanut ja kovaa omaan nilkkaani. Olen uskonut traagisia tarinoita, joissa on ollut vain vähän tai ei yhtään perää. Olen ollut avokätinen avunpyytäjälle, joiden avuntarve ei ole ollut ihan niin kriittisessä tilassa kuin annettiin ymmärtää. Olen ostanut aitoa vai todetakseni myöhemmin, että se on kopioitu roska. Eritasoista sinisilmäisyyttä on havaittavissa laajalla rintamalla.

Minua on elämäni aikana vedätetty niin ihmissuhteisiin, rakkauteen, rahaan kuin hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Olenko siitä katkera? No en kyllä ole. Osalle jutuista jaksan jo nauraa, osasta en tahdo enää ikinä puhua ja lopuista olen ottanut opikseni. Olenko siis viisaampi nyt? Ihan takuulla olen. Oppimatta mitään kokemuksistani olisin hölmö tai tyhmä.

Täällä Gambiassa minua on tunteisiini vedoten viety kuin pässiä narussa, etenkin alkuaikoina. Kun ihmisellä on puute kaikesta, on hän valmis tekemään melkein mitä vaan saadakseen jotain. Kuitenkin jokainen antamani euro, riisisäkki, vaatekappale tai muu apu on täällä mennyt tarpeeseen.

Olen pettynyt oikeastaan vaan siitä, että minulle on valehdeltu kun totuudella olisi saanut saman lopputuloksen. Valheesta kiinni jäävät joutuvat minulla aina epäluotettavien henkilöiden listalla. Se ei tarkoita välttämättä sitä, etten ikinä enää olisi tekemisissä vaan sitä etten ikinä enää voi täysin luottaa.

En osaisi elää koko ajan kaikkia ja kaikkea epäillen. Se olisi liian raskasta ja söisi sisintäni. En myöskään halua olla tunnetusti vedätettävissä ja helposti huijattavissa. Olen siis vuosien varrella opetellut olemaan sopivasti sinisilmäinen ja tarpeeksi todellisuuden tajuinen välttääkseni pahimmat karikot. Uskoni ihmisiin on toisinaan kovalla koetuksella, mutta ei kokonaan menetetty.

Matkalla minuksi olen vahvistunut ja sinisilmäisyyteni on haalistunut. Hyväuskoinen olen varmaan lopun elämäni, mutta en toivottavasti enää yhtä helposti vedätettävissä. Nykyään huomaan aiemmin sivuttamani varoitusmerkit herkemmin ja osaan jo olla paremmin varuillani. Edelleen opin koko ajan!
 
 

Hiuksiani pöllyttää ja pölyttää raikkaiden pohjoisen tuulien sijaan nyt Länsi-Afrikan lämpimät hönkäykset. Tosin tällä hetkellä täällä Gambiassa pöllyttelee Harmattan peittäen taakseen auringon ja alleen kaiken muun. Harmattan on kuivan viileä pasaatituuli, joka kuljettaa mukanaan hienoja hiekanjyväsiä. Hiekka on lähtöisin Saharasta. En anna Harmattan nyt menoani hidastaa vaan pusken eteenpäin pölyä purren.

Ensimmäisen kerran tulin Gambiaan neljä vuotta sitten. Saavuin tänne tammikuun alussa itku silmässä ja siipi maassa. Avioliittoni oli kriisissä ja kirjaimellisesti pakenin Suomesta käyttäen hyväkseni ystäväni kutsua saapua hänen vieraakseen. Tänne tulo oli yksi parhaista päätöksistäni ikinä. Olin rakkauspakolainen ja hain henkistä turvapaikkaa.
​
Ystäväni oli ainoa ihminen jonka täältä tunsin. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 30 vuotta, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan vaan jatkoimme siitä mihin olimme viimeksi jääneet. Hänen kauttaan tutustuin isoon joukkoon täällä pysyvästi asuviin, osan vuotta asuviin ja säännöllisesti lomaileviin ihmisiin. Heistä on pikkuhiljaa tullut minun gambialainen perheeni ja toisen kotini tärkeitä ihmissuhteita. 

Tuosta ensimmäisestä matkasta tänne alkoivat muutoksen tuulet puhaltamaan elämässäni. Aluksi tuntui, että pää hajoaa kun mikään ei ollut niin kuin ennen. Olin ihan pihalla ilman minkäänlaista tietoa tulevasta. Olin 53-vuotias ja kirjaimellisesti kauhusta kankea. Ilman näitä ihmisiä, jotka edelleenkin ovat elämässäni mukana, olisin varmaan tehnyt jotain peruuttamattoman tyhmää.

Gambia paransi ja pelasti minut. Lopulta se, että lähdin aviokriisin akuutissa vaiheessa tänne enkä jäänyt kotiin vikiseen ja vinkuun, pelasti myös avioliittoni. Niin valtavan moni asia on muuttunut tuosta tammikuusta. Yhdestä elämäni karmeimmasta kokemuksesta tuli yksi parhaista mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Joka kerta kun tulen tänne tunnen syvää kiitollisuutta elämää kohtaan. Toki olen kiitollinen myös kotona, mutta täällä ollessani tulee vaan mietittyä näitä asioita enemmän. Varmaan siihen vaikuttaa kaikki se mitä näen ja kuulen. Kun ympärillä on paljon köyhyyttä ja kurjuutta, niin jotenkin sitä osaa arvostaa omaa hyväosaisuuttaan paremmin.
​
Näinhän sen ei pitäisi mennä, mutta sellaisia me ihmiset ollaan. Usein jonkun asian arvo ymmärretään vasta kun on menettämässä tai jo menettänyt sen. Liian usein asioita pidetään itsestään selvinä. Minä olen läksyni oppinut enkä todellakaan pidä enää mitään itsestään selvänä ja olen täysin tietoinen, että kaiken voi menettää.

Minun muutoksen tuuleni alkoivat kun jouduin pyörremyrskyn silmään ja sen riepoteltavaksi senlaitasissa tunnekuohuissa et oksat pois. Haaksirikkouduin tänne Gambian aurinkoiselle rannalle ja aloin kokoamaan itseäni pala palalta. Hyvin olen uudelleen koottu vaikka toki rikkoutuneiden kohtien liimaussaumat vähän hameen helmojen alta pilkistääkin.

Teen omaa matkaani minuksi askel kerrallaan. Tämä on minun Santiago de Compostela tai via dolorosani ihan kuinka vaan ja minun on se kuljettava jotta voin olla minä. Rakastan matkustamista niin miksi en rakastaisi myös matkaa minuksi? Tälläkin matkalla näen, koen ja opin kaikkea uutta.

Koen olevani useistakin eri syistä erityisen onnekas ja polkuni varteen on ilmestynyt merkittävä joukko merkityksellisiä ihmisiä. Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään elämässäni ole tapahtunut syyttä tai turhaan. Välillä oppiminen tekee kipeää, mutta joskus ei vaan osaa ottaa opikseen ennen kuin sattuu.
​
En minä mitenkään hurjasti ole muuttunut, mutta tarpeeksi. Voin rehellisesti sanoa olevani nyt oikeanlaisella muutoksen tiellä. Olen, tai ainakin luulen olevinani, nykyään parempi puoliso, äiti ja ystävä. Tahtoisin olla vieläkin parempi, mutta yritän kertoa itselleni, että minä riitän.  

Ryhtyy ihminen mihin vaan niin aina on mahdollista, ettei kaikki mene niin kuin suunnitteli tai toivoi. Varsinkin jos suunnitelmaan liittyy muita ihmisiä, on hyvinkin todennäköistä, että muuttujia tulee. Eikä tarvitse aina olla edes muita ihmisiä, kun joutuu ottamaan käyttöön Plan-B:n.

Itselleni tuli liikuntaan liittyvä takapakki tai hidaste oikeastaan. Kaaduin ja loukkasin jalkani, mikä johti siihen, etten juuri nyt pysty toteuttamaan itse itselleni asettamia liikuntarutiineja. Onneksi aina on vaihtoehtoja. Jätän väliin liikuntamuodot ja liikesarjat, joissa jalkaan sattuu ja teen jotain muuta.

Nykyajan salit ovat niin hienoja ja monipuolisesti varusteltuja, että aina löytyy laite tai liike korvaamaan kipua tuottavan harjoituksen. Itse käyn niinkin mahtipontiselta kuulostavalta salilla kuin Hyvinkään Kehonrakentajat ry. Nimestään huolimatta salilla käy ihan tavallisia ihmisiä nuorista aikuisista jo eläkeiän saavuttaneisiin, mutta toki myös kehonrakentajia ja voimannostajia.

Salin laitevalikoima on ihan käsittämättömän runsas eikä siellä tarvitse kauaa etsiä vaihtoehtoa, jos joku laite ei omaan kroppaan istu. Minun kipuilevat kohtani ovat oikea olkapää, jalkaterät, leikatut alaraajat, alaselkä ja nyt tämä revähtänyt reisi. Olisi niin helppo vaan jäädä kotiin kipulääkkeitä nielemään, mutta ei se hyvinvointi sillä taitaisi parantua.
​
Totuus on, että liike on lääke ja sitä se on minunkin kohdalla. Salilla minulla on sparraajana ja persoonallisena treinerinä oma mies. Mieheni on sellainen saliharjoittelun suhteellisen vakavasti ottava henkilö ja osaa kyllä liki 40 vuoden treenikokemuksella minua ohjeistaa. Homma toimii hyvin, jos vaan menen salille, kuuntelen ohjeet ja toimin niiden mukaan.

Liikunnan lisäksi tarvitsen päänsisäistä huoltoa. Vanhemmiten olen oppinut murheita ja muita epämiellyttävyyksiä hyvin käsittelemään enkä ihan joka asiasta enää ota paineita. Nahkani on parkkiintunut niin kovaksi, että kaikki iskut ja piikit eivät sitä läpäise ja osa kimpoaa ponnettomana pois, mutta aina joskus jotain pääsee läpi tai on jäänyyt menneisyydessä pinnan alle kytemään.

Viimeisen neljän vuoden aikana olen työstänyt tätä henkistä hyvinvointiani erityisen paljon ja tuloksia alkaa näkymään. Olen oppinut antamaan anteeksi niin itselleni kuin muille. Olen oppinut laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja lopettanut turhassa murheessa rypemisen. Mieheni on usein yhteisten vuosiemme aikana todennut, että ylianalysoin kaikkea ja puhun asiat puhki. Hän on oikeassa, niin minä teen.

Jokainen tietää sen tunteen kun ei uni meinaa tulla ja ajatukset lähtevät laukalle. Olen monen monta kertaa alkanut lukemaan kirjaa tai katsomaan jotain ohjelmaa hiljentääkseni pääni sisäisen metelin. Ongelmat tuntuvat paisuvan ja pahenevan pimeässä. Toisinaan käy päinvastoin eli pimeässä juuri ennen unta saa loistavia älynväläyksiä tai keksii ongelmaan ratkaisun.

Olen asettanut itselleni sääntöjä voidakseni henkisesti paremmin. Yksi säännöistä on, että jos jokin asia vaivaa ja vaivaa niin tee sille jotain. Olen irtisanoutunut töistä, lopettanut ystävyyssuhteita, tunnustanut oikeat tunteeni ja vaatinut selityksiä tätä sääntöä noudattaessa.
​
Pääsääntöisesti sääntöä noudattaessa lopputulos on ollut itselleni positiivinen, mutta kyllä joukkoon mahtuu sydäntä raastavia pettymyksiä ja totuuksia joita en olisi halunnut kuulla. Pettymyksiä tulee aina ja myös niitä pitää pystyä käsittelemään. Aika parantaa ja katkeran kitkerä totuus on parempi kuin valheessa eläminen. Inhoan epätietoisuutta tai sitä etten ymmärrä mikä nyt mättää.

Ei minulla montaa asiaa menneisyydestä enää ole mieltäni vaivaamassa, mutta toki muutamia edelleen löytyy. Osaa niistä en koskaan voi selvittää, koska ihmisiä on kuollut ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Nämä tapaukset käyn itseni kanssa läpi niin, että voin ne mapittaa pois päiviäni varjostamasta. Ne asiat joille voin vielä tehdä jotain, otan hoitaakseni yksi kerrallaan omien voimavarojeni mukaan.

Ihmisiin liittyvät ongelmat olisi aina parasta hoitaa kasvotusten ja usein niin teenkin. Toisinaan kuitenkin pelkään kohtaamista ja lähetän mieluummin viestin tai soitan. Olen laittanut viestejä, joissa kerron mieltäni vaivaavan asian ja hämmästynyt kun vastaanottaja ei reagoi niihin millään tavalla. Olen usein ihmetellyt miksi näin tehdään, mutta ehkä he eivät ole vielä valmiita asiaa kanssani puimaan.

Jos käy niin, etten saa mieltäni askarruttavia asioita asianosaisten kanssa selvitettyä, pitää minun löytää tapa selviytyä niistä yksin. Enää en suostu jättämään mitään ratkaisutta roikkumaan ja ilmapiiriäni pilaamaan. Silloin kun olen omasta mielestäni tehnyt parhaani ja se ei toiselle riitä niin annan asian olla. Kukaan ei voi pakottaa asioita tapahtumaan, jos niiden ei ole tarkoitus tapahtua.
​
Päivät pitenevät ja minun valtakunnassani kaikki on hyvin. Iskuja ja takapakkeja tulee ihan varmana tämänkin vuoden aikana, mutta tiedän pystyväni ne kohtaamaan vahvempana kuin ennen. 

Nyt, kun takana on 1/12 #matkallaminuksi-projektista, on hyvä vetää ensimmäisen vaiheen yhteenveto. Kuukausi on lyhyt pätkä vuosiprojektista vaan hyvä on pysyä kartalla heti alusta alkaen. Alku tosin oli muutokselle poikkeuksellinen, koska 2 ensimmäistä viikko olimme lomalla etelän lämmössä. Normaalista poikkeavat olosuhteet eivät saisi vaikuttaa projektiini, mutta vaikuttivatko ne?

Eivät ne kyllä paljoa vaikuttaneet. Olin tarkka lomaruokailija, mutta en silti itseäni kieltäytymisillä kiusannut. Kuumassa tuli juotua tarpeeksi vettä ja ainahan reissussa tulee liikuttua normaalia enemmän. Tälläkin reissulla tuli uitua ja käveltyä ihan kelpomäärät kilometrejä. Ylenpalttista herkuttelua vältin, mutta toki vähän tuli kaidalta polulta poikettua. Herkuttelu pysyi kuitenkin hyvin hanskassa.
​
Ruokarytmiä en lomalla saanut ihan pidettyä säännöllisenä ja aamiaisella nautitut pannarit olisin toki voinut jättää väliin. Päätin, että pienikin muutos parempaan on parempi kuin ei muutosta ollenkaan. Kotiin palattuamme laitoin itseni välittömästi takaisin ruotuun ja päädyin jättämään lisätyn sokerin toistaiseksi pois ruokavaliostani.

Muutoksia ja huomioita ensimmäisen kuukauden jälkeen

​Ensinnäkin olen lisännyt liikuntaa reippaasti. Käyn niin usein kuin mahdollista kuntosalilla ja metsälenkeillä. Uitua tuli viimeksi lomareissulla, mutta kotona olen yrittänyt jumppailla, lähinnä verytellen ja venytellen. Tässä ajassa ei ole ehtinyt sen kummemmin kiinteytyä tai kuntoaan merkittävästi kohentaa, mutta yritän opettaa itseni ja kehoni uusille rutiineille. Hiukan ovat sekä mieliala, vireystila että energisyys kohonneet, mutta ei mitään mullistavaa silläkään rintamalla.

Lisätyn sokerin pois jättäminen on ehkä isoimpia muutoksia mitä tähän alkuun olen tehnyt. Lisätty sokeri on ollut pois ruokavaliostani niin lyhyen aikaa, etten sen vaikutuksista vielä lähtisi paljon huutelemaan. Toivon sokerin vähentämisen auttavan kehoni tulehdus- ja kiputiloihin, mutta yhtään ei haittaa vaikka sen myötä myös painoa putoisi ja energisyys lisääntyisi.

Sokerin vähentäminen on ollut yllättävän helppoa. Ihmettelen oikein, että miten se onkin ollut näin tuskatonta. Tämä varmaan tarkoittaa sitä, että olen vuosia suotta kauhonut sokeria naamaani. En kiellä etteikö joskus tekisin makiaa mieleni, mutta ei niin paljon kuin pelkäsin. Olen makeisten ja leivonnaisten tilalle ottanut hedelmiä, marjoja ja pähkinöitä. Hyvin toimii toistaiseksi, mutta katsotaan miten jatkossa käy.

Veden juominen ja ateriarytmi

Koko projektin ajan olen ollut huono pitämään kiinni aineenvaihduntaa ylläpitävästä ateriarytmistä. Tämä asia on minun Akilleen kantapääni riittävän veden juonnin kanssa. Miten se onkin niin vaikeata? Juon aivan liian vähän vettä. Pyrin pitämään vettä lähelläni koko ajan, mutta en muista sitä juoda…. mistä tulikin mieleeni, että käynpä tähän väliin vetämässä lasillisen, ettei unohdu.

Ateriarytmi. Voi mahoton miten senkin ylläpitäminen on minulle vaikeaa. En minä tässä kunnossa olisikaan, jos söisin säännöllisesti, mutta kun en syö niin joudun näitä korjausliikkeitä tekemään. Täytyy varmaan pistää puhelimeen hälytys muistuttamaan ruoka-ajoista. Söisin säännöllisemmin, jos tulisi nälän tunne. Tuleehan nälkä lopulta, mutta silloin on edellisestä ruokailusta mennyt jo liian pitkä aika.
​
Tuntuu jotenkin typerältä opetella täysin luonnollisia asioita kuten oikein juomista ja syömistä. Niukka ravinto kuihduttaa, mutta säännöllinen ruokarytmi laihduttaa. Tähän väliin täytyy muistuttaa, myös itseäni, etten lähtenyt projektiini laihdutusmielessä vaan jaksaminen ja terveys ykkösasioina. Painon putoaminen ja mahdollinen ulkoisen habituksen kohentuminen on vain bonusta. 

Näkyykö muutoksia?

Eipä juuri näy. Ensimmäisen kuukauden aikana painoa putosi noin -1.5 kg ja minun kokoisella naisella se on yhtä tyhjän kanssa. Otetaan huomioon, että projekti alkoi lomalla, niin siihen nähden on loistava suoritus tuo pienikin pudotus. Huomaan myös ettei kaikki vaatteet kiristä ja ahdista niin paljon kuin joulun alla.

Ehkä näkyvin muutos itselleni on turvotuksen vähentyminen etenkin kasvoilta. Sellainen sentin vesipöhö on kadonnut ja silmäpussit ainakin aamuisin pienentyneet. Siinäpä ne näkyvät muutokset tähän mennessä taitavat olla. Tyhjää parempi, mutta eivät vielä ilosta tanssimaan saa.

Taidan myös nukkua astetta paremmin. Olen viime vuosina nukkunut vaihtelevan huonosti tai erittäin huonosti. Ehkä sokerin vähentäminen ja ulkoliikunnan lisääminen on vaikuttanut eniten unen laadun paranemiseen. Nyt joinakin aamuina voin rehellisesti sanoa heränneeni levänneenä. Uskon energisyyteni lisääntyvän ja unen laadun paranevan vielä enemmän jahka olemme hiukan pidemmällä tässä projektissani.

Ei siis yhtään pöllömpi alku. Kuukausi takana ja olen projektiini entistä sitoutuneempi. Nyt kun olen saanut ruokailuni edes jonkinlaiseen tolkkuun ja liikkumisen hyvään alkuun niin tästä on hyvä jatkaa. Henkinen hyvinvointi tulee seuraavalla etapilla nousemaan ravinnon ja liikunnan rinnalle.
​
Jatkossa tulen varmaan ajoittain olemaan kammottavan itsekäs yrittäessäni saavuttaa tavoitteeni ja toivonpa totisesti, että läheiseni ja ystäväni tulevat sen kestämään. 

Heräsin aamulla tunteeseen ettei veri suonissani kierrä. Olin aivan varma, että suoneni ovat tukossa tai ainakin veri niissä sakkaa. Vastenmielinen herätys. Päässä sykki siihen malliin, et olisi voinut luulla pitkän ja erittäin kostean illan olevan takana. Syy löytyi tyynykasasta, johon pääni olin upottanut sillä seurauksella, että nukuin luonnottomalla mutkalla verenkierron niskassa liki kokonaan tyrehdyttäen. Heräsin harhaan eli väärään olettamukseen.
​
Niska jumissa yritin nauttia aamiaisesta ja kiireettömästä päivän aloituksesta. Syödessäni kuulostelin kehoani ja totesin sen olevan äärettömän jäykkä ja jotenkin jumissa. Ihmekös tuo, kun olen #matkallaminuksi projektin myötä löytänyt liikkumisen ilon ja kunnonkohennuksen kulmakivet. Vielä en kauheasti nauti liikkumisesta enkä kuntosalista, koska olen huonossa hapessa ja minuun sattuu. Mutta tiedän senkin päivän tulevan, kun taas ilolla liikun. Toivonpa totisesti ettei tämä ole harhaluulo.

Yhtäkkiä mieleeni tuli eräs syksy kultaiselta 80- luvulta. Ystäväni oli saanut ylipuhuttua minut lukion jälkeen hakemaan automaatioasentajan ammatilliseen koulutukseen ja minähän hain sekä pääsin sinne. Mitä hittoa?!? Minkä ihmeen takia hain koulutukseen, josta en ollut pätkän vertaa kiinnostunut? Hain, koska olen aina ollut helposti ylipuhuttavissa ja ystäväni tiesi mistä naruista nykiä, että sai tahtonsa läpi.

Aloitin koulun, mutta en viihtynyt siellä. Eikä ihme, koska en ikinä ole ollut kiinnostunut matematiikasta, fysiikasta saati elektroniikasta tai mistään laitteiden rakentamisesta. Ehdin olla koulussa niin pitkään, että mummoni väritelevisio korjattiin ja rakensin digitaalisen herätyskellon ihan itse. Olin koulussa pikkusta vajaan lukukauden. Ystäväni oli vakuuttanut minulle, että valmistuttuamme voimme mennä vaikka Hong Kongiin asentamaan automaattisesti avautuvia ovia.
​
Ei minusta sitten tullut automaatioasentajaa, joka matkustelee ulkomailla automaattisesti avautuvia ovia asentelemassa. Ei minusta tullut myöskään turkisompelijaa, johon sain 2,5 vuoden koulutuksen eikä konepuuseppää saati tarjoilijaa vaikka niihinkin kurssit kävin. Minusta tuli vaimo, äiti ja lähihoitaja. Jokaiseen juttuun olen aina lähtenyt täysillä ja tosissani. Silmissäni on kiiltänyt loistava tulevaisuus hyvin palkattuna mieleisessä työssä. Minulle on tuon tuosta naureskeltu eikä haaveisiini monikaan ole uskonut vaan harhaisena haihatelijana ovat minua pitäneet. 

Olen kokeillut ainakin yli kahtakymmentäviittä eri ammattia. Olen tavannut tuhansia erilaisia työntekijöitä ja esimiehiä. Olen käyttänyt älyttömästi rahaa tavoitellessani unelmiani niitä saavuttamatta. Olen uuvuttanut, jopa rikkonut itseni unelmieni perässä juostessa. Olen kokenut ja tuottanut pettymyksiä etsiessäni itseäni tai paikkaani tässä maailmassa. Olen istunut kouluissa ja kursseilla oppimassa uutta oppeja ikinä hyödyntämättä. Olenko siis epäonnistunut vai onnistunut?

Jos onnistuminen tarkoittaa sitä, että olen saanut koulutusta vastaavan hyvän työpaikan missä viihdyn, niin olen epäonnistunut. Jos onnistuminen tarkoittaa sitä, että olen pärjännyt tässä elämässä hyvin, niin olen onnistunut. Millä tätäkin mittaa? Luulen, että riippuen kenen näkökulmasta ja arvomaailmasta minun elettyä elämääni katsoo, niin tulos vaihtelee. Minullehan oikeasti merkitsee vain se miten ja missä koen itse onnistuneeni.

En ehkä ole onnistunut saavuttamaan montaakaan tavoitteistani, mutta matkalla niitä kohti olen kokenut sellaista mitä ei rahassa voi mitata. Olen elänyt rikasta, vaihtelevaa ja runsasta elämää. Olen saanut kohdata fantastisia ihmisiä ja nähdä uskomattomia paikkoja. Olen saanut osallistua ikimuistoisiin tapahtumiin ja kokea unohtumattomia tunnetiloja. Olen onnistunut elämään elämäni hukkaamatta siitä montaakaan päivään, johonkin mihin en halua päiviäni hukata.
​
En ole enää lähihoitaja enkä omaa mitään ammattinimikettä eli titteliä. Olen työtön keikkatyöläinen, joka ottaa vastaan mitä annetaan silloin kun on paikalla vastanottamassa. Olen ikuinen yrittäjä ilman yritystä. Olen heitellyt verkkoja vesille niin laajasti ja niin moneen suuntaan, että kyllä kohta jostain päin alkaa saalista tulemaan, mutta en jää paikoilleni onnenpotkuja odottelemaan vaan jatkan kullankaivamista niin kauan kuin tässä kehotemppelissäni valot palaa. En ole harhainen enkä haihahtele vaikka joistakin voi siltä tuntua. Minä nyt vaan olen aina ollut ja tulen aina tällainen olemaan tällainen, tälläinen armimainen. 

Hetkittäin menen ihan paniikkiin itseni kanssa, mutta pääsääntöisesti olen maailman onnellisin ja onnekkain nainen. Minun pitää itse antaa itseni olla onnellinen. Minä yksin olen vastuussa tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Minulla ei oikeasti ole mitään hätää, mutta joskus häpeissäni luon itselleni kriisejä. Luon niitä, koska luulen tuottavani jatkuvasti pettymyksiä läheisilleni vaikka he eivät ole mitään sinnepäinkään minulle sanoneet.

Tämä tämän aamuinen pohdinta on osa matkaa minuksi. Tunnen joka solullani olevani oikealla tiellä. Katsoessani taaksepäin näen paljon koettua ja katsoessani eteenpäin näen yhtä paljon koettavaa. Haaveilen edelleen runsauksista ja rikkauksista unohtamatta niitä saaneeni jo enemmän kuin moni elinaikanaan. Tullakseni minuksi ja ollakseni minä, minun täytyy olla minä eikä joku muu. Tittelittömänä tätinä on helpompi saavuttaa kuin menettää.
​
Matka siis jatkuu kohti ääretöntä ja sen yli, mutta ennen sitä teen metsälenkin melkeinminiän ja kahden ihanan koiran kanssa. Voimaantumaan mars!

Vuoden pian vaihtuessa näkyy edelleen olevan tapana summata mennyt ja suunnitella tulevaa. Listaillaan kiitollisuudenaiheita ja muistellaan kokemuksia niistä parhaat palat valiten niin hyvässä kuin pahassa. Mietitään onko elämässään tarvetta muuttaa tai aloittaa jotain tyystin uutta. Näin minäkin teen ja olen aika hitokseen usein tehnyt.

Lukemattomat kerrat on uudenvuodenyönä luvattu muuttua jollain valitsemallaan tavalla, joko paremmaksi, vahvemmaksi tai reippaammaksi. On tullut tehtyä lupauksia pitää parempaa huolta itsestään ja kehostaan, perheestään ja läheisistään tai luopua huonoiksi kuulemistaan ja näkemistään tavoistaan. Harvalla lupaukset loppuelämää pitää, mutta ajatus on tärkein, eikö?

Ehdin pari viikkoa ennen vuoden vaihtumista julkisesti luvata tekeväni ”Matkan Minuksi”, vilpittömänä tarkoituksenani pysyvästi muuttaa elämäni kurssia kohti parempaa vanhuutta. Ensimmäiset pari viikkoa on sujunut vallan mallikkaasti ilman takapakkeja. Olin meinaan pariviikkoa Balilla auringon syleiltävänä ja arjen unohtamana. Tahtoisin sanoa, että myös virkistävien vesien huuhtelemana, mutta silloin valehtelisin, koska kaikki paitsi jääkaapista otetut vedet olivat kaikkea muuta kuin virkistävän viileitä.
​
Lomalla minulla oli mukana hyvinvointiin, itsetuntemukseen ja oman elämän parempaan hallintaan liittyvää luettavaa. Luinkin kirjoja ahkerasti, mitä nyt hien pyyhkimiseltä ehdin ja pystyin. Kirjoissa oli paljon tuttuja juttuja, joita osaa osaan jo käytännössä toteuttaa, mutta myös paljon uusia ideoita ja ahaa-elämyksiä. Kuinka saamani uusi tieto tulee elämänlaatuani parantamaan jää nähtäväksi. Projektillani on kuitenkin vielä liki vuosi aikaa.

Viimeisen kuukauden aikana olen pohtinut, tutkaillut ja miettinyt elämääni niin paljon, että minusta on tullut vihainen ja kärttyinen akka vaikka juuri päinvastoin piti käydä. Enpä tästä ole juurikaan yllättynyt saati pelästynyt, koska muutos lähtee usein tarpeen tuskasta. Mietitään nyt esimerkiksi laihduttamista. On yhtä tuskaa aloittaa huonokuntoisena ja ylipainoisena liikunta saatikka luopua herkuttelusta ja ylensyönnistä. Tuskaa, joka vauhtiin päästyään muuttuu mielihyväksi.

Irtaantuminen ja irtipäästäminen huonoista, itseä vahingoittavista ihmissuhteista on vaikeaa ja tuskallista, mutta ajan myötä itselle hyväksi. Tuskallinen prosessi, jonka hyvää tekevät vaikutukset myöntää usein vasta kunnolla irti päästyään ja eheydyttyään. Yhtä vaikeaa on luopua työstään, jossa ei viihdy, mutta sen tuoman taloudellisen turvan takia on valmis kärvistelemään vaikka se on yhtä tuskaa viikosta toiseen palkkapäivää lukuun ottamatta.
​
Itse olen matkallani päässyt hyvin vauhtiin. Yli kolme vuotta on työstetty irtipäästämisiä ja pohjustettu niin henkisen kuin fyysisen hyvinvoinnin parantamista. Matkaa tehdessä on kärvistelty syyllisyydentunnon helvetissä ja saatu rakkoja sieluun omaa hyvinvointia tuskaillessa. Mitä pidemmälle taakse katsoo sen selvemmin näkee siellä tehtyjä virheitä. Näkemäni tuo tietoisuuden tuskaa ja katumus hiipii hiljalleen tontilleni.

”Hyväksy se mitä et voi enää muuttaa”, sanotaan ja suurimman osan menneestä hyväksynkin. En silti mahda itselleni mitään vaan löydän tuon tuosta itseni harmittelemassa joitakin aiemmin tehtyjä päätöksiäni. Harmittelen vaikka päätökset tehdessäni olin ne hyvin itselleni SEN HETKISEN tiedon perusteella perustellut. Silloin ei ollut saatavilla tietoa tulevaisuudesta, jollaista en arvannut edes kohtaavani.

Olin nuori, elinvoimainen ja sen verran terve, että energisyydessäni olin voittamaton sekä täysin tietämätön tulevista terveydellisistä haasteista. Nyt olen omilla valinnoillani rakennetussa jalkapuussa ivan ja pilkan kohteena. Onneksi tomaatteja päälleni heitän lähinnä itse, muut ovat armeliaan kohteliaasti hiljaisen myötätuntoisia. Tuskaa myötätunto ei ikävä kyllä vähennä, koska ruoskin itseäni päivittäin sisältäpäin.

Minulle muistutetaan hyvää tarkoittaen kaikista saavutuksistani ja monista avuistani sekä taidoistani tietämättä, että samalla muistutetaan tuskallisen selvästi hyödyntämättömästä potentiaalistani. Miten näin monitaitoinen, lahjakas ja älykäs ihminen voi tällä hetkellä olla rahaton raajarikko ilman muuta omaisuutta kuin elämänkokemus ja runsaat muodot, joita rikki kulutettu keho nippa nappa jaksaa pystyssä pitää?

Äitipuoleni sanoin monta vuotta sitten minulle eräillä syntymäpäivillä näin: ”Miten sinusta ei mitään ole tullut vaikkei sinun älyssä vikaa ole?!?!” Niinpä. Muutamankin kerran olen istunut ja kuunnellut läheisteni, varmaankin hyvä tarkoittavia mutta loukkaavia, kommentteja saavuttamattomista saavutuksistani. En ole katkera enkä vihainen vaan häpeissäni, etten ottanut vihjeestä vaarin ja tehnyt jotain elämälleni.
​
Uskon vilpittömästi, että Universumi lähetti minulle silloin viestejä, joita en vaan ymmärtänyt. Polulleni on vuosien varrella heitetty kosolti tilaisuuksia mihin tarttua, mutta eipä ole tullut tartuttua tai jos on tartuttu niin liian pian annettu periksi ja lopetettu. Olen käyttänyt tekosyynä milloin ihmissuhteita, milloin ajoitusta ja milloin mitäkin hyvin perusteltua pelkuruutta. En aio enää tehdä niin.

Kuka tahansa ymmärtää, että tämä projektini ” Matkalla Minuksi” on vihoviimeinen mahdollisuuteni antaa tekohengitystä tälle näivettyneelle elämälleni ja puhaltaa peli poikki ennen kuin olen hävinnyt. Nyt on tosi kyseessä. Minua on pidetty vuosi kymmeniä niin hyvin, ettei tarvetta muutokselle ole omasta mielestäni ollut. Minut on hyväksytty sellaisena kuin olen ja annettu tehdä likipitäen mitä tahdon. Olen tyytyväisenä tyytynyt elämään ihmetellen sen ihanuutta. Nyt maksan tyytymiseni laskua.

Summa summarum, minulla ei ole enää varaa elää toisten siivellä. Minulla ei ole varaa jatkaa tällä elämäntyylillä tuhoamatta terveyttäni lopullisesti. Minulla ei ole enää pokkaa olla tekemättä joitain, ihan mitä vaan, millä keventää läheisteni huolta minusta. Minun täytyy löytää tapa tai tapoja kantaa vastuuni tulevaisuudesta ja tuoda omiakin pullia pöytään eikä aina syödä muiden maksamia eväitä.

Tuleeko uudenvuoden lupauksia? Ei tule, koska ei niillä mitään muuteta. Ne ovat kuin laastareita, jotka tyrehdyttävät verenvuodon, mutta eivät paranna haavaa. Haavat paranevat hoitamalla ja ajan kanssa.
​
Hyvää vuotta 2020 kaikille.

Kärsikö muutosprojekti ja projektisuunnitelmat lomamatkalla?

Ensinnäkin, minullahan ei ole mitään varsinaista suunnitelmaa ollut kun ”Matkalla Minuksi”-projekti alkoi. Minulla oli vain tulenpalava tarve muuttaa elämässäni jotain ja vähä äkkiä. Tämän takia mitkään suunnitelmat eivät mistään lomista kärsi. Lomareissut voisivat kyllä tuoda takapakkia jo saavutetuille tuloksille, mutta tässä tapauksessa sekään ei ole ongelma, koska lähdin reissuun saman tein päätöksen teon jälkeen.

Sen takiahan tässä tilanteessa nyt ollaan, kun tekosyitä löytyy enemmän kuin selkärankaa. Sanokaa selkärangattomaksi tai mukavuuden haluiseksi tai ihan miksi vaan, mutta ei ole helppoa kieltäytyä kaikesta hyvästä, ei edes terveytensä takia. Toisinaan ihmettelen, miksi samat ihmiset, jotka ovat maailman parhaita tekosyyn keksijöitä, eivät keksi maailman parhaita syitä käänteiseen tarkoitukseen? 
​
Lomamatka ei siis suunnittelematonta suunnitelmaani tule sotkemaan. En myöskään aio antaa minkään pilata lomaani. Ei hittolainen, jos Balille asti on päässyt niin tulen kynsin ja hampain pitämään kiinni siitä, että saamme nauttia ajastamme täällä.

Tämä kone ei liity mitenkään meidän Balin matkaan. Tällä koneella lensin kesäkuussa Espanjaan. Käytän tätä, koska tässä ei näy kenenkään naamoja....

Melko vakuuttava lentomatka

Pitkät lennot ovat kaikille epämukavia, ainakin tahdon niin uskoa. Lento Balille kestää yli 16 tuntia ja konetyypistä riippuen se on joko kohtuullisen tuskainen tai järjettömän epämukava. Tällä kertaa lensimme yhden vaihdon taktiikalla ja ensimmäinen lento Helsingistä Dohaan kesti noin kuusi tuntia.

Lensimme suhteellisen uudella koneella ja kokemus hipoi jo mukavuuden rajaa. Sain käytäväpaikan, jalkatilaa oli runsaasti ja takapuoli mahtui hyvin käsinojien väliin. Vierustoverit nukkuivat suurimman osan matkaa eivätkä rampanneet minua häiriten missään. Vessat olivat siistit ja hyvän tuoksuiset eikä koneessa tarvinnut nälkä nähdä. Ystävällinen henkilökunta piti meistä hyvää huolta.

Matkan toinen osuus ei alkanut ollenkaan yhtä mallikkaasti. Edessä oli yli 10 tuntia koneessa istumista ja sain keskipaikan. Kone oli edellistä vanhempi eli penkit olivat kapeammat ja jalkatilaa paljon niukemmin kuin edellisessä koneessa. Istuin kahden miehen välissä tiukassa supussa, kuin sängyn alle ängetty untuvapeitto.

Ikkunapaikalle sattui vielä pikkurakkoinen ukko, jonka piti toistuvasti päästä vessaan. Oli yhtä tuskaa koko ajan nousta ylös ja ahtautua penkkien välistä kapealle käytävälle. Kateellisena katselin pienempiä naisia, joilla näytti jäävän tilaa penkin molemmille puolille, kun itse tursuin käsinojan alta naapurien reviirille. Olo oli kuin kenkälaatikkoon ahdetulla ankalla eikä itsetunto siitä kyllä yhtään kohentunut, päinvastoin.
​
Lentomatkojen epämukavuudet ja ahtaassa tilassa kippuraisessa kasassa istuminen vahvisti tietoisuutta muutoksen tarpeesta. Eivät ole kaikki paikat isoille ihmisille hyväksi ja jos niihin toistuvasti itsensä toimittaa niin kannattaa kyllä kaikkensa tehdä tilannetta helpottaakseen ja tuskaisuuttaan loiventaakseen.

Pelottava noutopöytä ja muut houkutukset

Matkaan sisältyy aamiainen noutpöydästä eli buffetista. Buffet-pöytien paras ja huonoin ominaisuus on monipuolinen runsaus. Samaan aikaan on niin paljon mistä valita sekä hyviä että huonoja vaihtoehtoja. Minun kompastuskiveni aiemmissa buffeteissa on tietysti ollut ylensyönti. Otan kaikkea vain vähän, mutta vaihtoehtojen runsaus paisuttaa annosta yli todellisen tarpeen. Syön aina yhdellä aterialla liikaa.

Entäpä Nutella ?!?! Tuo kirotun hyvä herkku. En ikinä osta sitä kotiin, koska en voi olla syömättä sitä. Nautin Nutella-annokseni aina lomillamme. Täälläpä ei Nutellaa ole tarjolla lainkaan. Pisteet Balille. Helppo vastustaa kiusausta, jota ei ole tarjolla. Pisteet Armille. Luulenpa, että tällä reissulla on tavallista helpompi vastustaa kiusauksia, kun niitä ei edes ole tarjolla. Onneksi mieheni on täysillä mukana projektissani eikä todellakaan yritä houkutella minua pois kaidalta tieltä kohti ohenevaa olemusta ja kaventuvaa takapuolta.

Tähän ikään mennessä en syömällä ole saanut ruokaa maailmasta loppumaan. Mikä tuntuu aivan kauhealta, kun samaan aikaan on älytön määrä ihmisiä jotka näkevät nälkää. Olenko koskaan santsikierrosta ottaessa miettinyt ettei kaikilla ole edes sitä ensimmäistä annosta tarjolla? Jos olen, niin sen verran harvoin etten muista niin tehneeni.

Joka paikassa voi törmätä houkutusiin, mutta ne ovat vain houkutuksia, eivät mitään pakkopullaa. Tämä on niin itsestään selvä asia, että ihan turha siitä on edes puhua. Päätös houkutuksiin sortumisesta on aina ollut omani. En ymmärrä miten herkuista kieltäytyminen ja erossa pysyminen voi olla niin paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi tupakasta, viinasta tai vaikka rosollista.

Tällä kertaa olen päättänyt olla kokonaan kieltäytymättä mistään. Rajoitan kaikkea, mutta en kieltäydy mistään. Kaikki yleensä laihduttajalta kielletty on minulle sallittua ja voi pojat, miten tämä tieto on vähentänyt mielitekojani. Olen siis kuin pahainen kakara (rakkaudella sanottu) joka tekee, tahtoo ja toimii juuri niin kuin nimenomaan on kielletty. Vapaavalinta on tässä tapauksessa pakkoa parempi.
​
Tällä kertaa olen päättänyt onnistua. Uskon vakaasti, että vähä ei ole yhtä paha kuin paljon. Uskon, että kun rajat eivät ole liian tiukat ja päivät täynnä sääntöjä tai aikataulutettua ruokailua niin jopa minulla on mahdollisuus onnistua. Haluan tehdä tästä matkasta niin kiireettömän, mutkattoman ja hauskan kuin mahdollista. Ilman matkamutkia ja mielettömiä mielipiteitä.

MINÄ OLEN
Olen vasta 57 vuotias ja perusterve ihminen, joka on ihan mahdottoman huonossa kunnossa. Olen terve ja samalla ihan rikki, tolkuttomuudessaan erittäin ärsyttävä tilanne. Minulla ei ole mitään sairauksia eikä kansantauteja. En joudu syömään mitään lääkkeitä eikä minulla ole muita ruoka-aine rajoitteita kuin kala-allergia. Minulla on toimivat raajat ja lihakset sekä aikaa niiden käyttöön eikä päänikään ihan tyhjä ole.

Minulla on tekonivelet molemmissa polvissa ja oikeassa lonkassa. Minulla on vaivaisenluut ja vasaravarpaat molemmissa jaloissa. Minulla on alaselässä muutama nikama ns luutunut yhteen ja toki iän mukana tullut nikamien välien madaltumaa eli ahtaumaa. Minulla on kulumia ja nivelrikkoa liki jokaisessa nivelessä sekä BMI:n eli painoindeksin mukaan sairaalloinen ylipaino jolle pitäisi välittömästi tehdä jotain. No teenkö?

Kyllä minä aina välillä jotain teenkin, mutta maltan tehdä vain jonkin aikaa ja sitten lopetan. Tiedän miten minun pitäisi syödä, liikkua, levätä tai ylipäätään elää, mutta ei vaan tee niin. Miksi? Siksikö, koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhtyjänteinen, tyhmä, ylimielinen vai mikä vielä? Ehkä olen vähän noita kaikkia tai en mitään niistä.

Minä nukun huonosti osin vaihdevuorioireiden osin kipujeni johdosta. Olen valtaosan valveillaoloajasta väsynyt. Herkuttelen mielitekojeni riivaamana ja poden huonoa omatuntoa sekä mahakipuja herkuttelun jälkeen. Syön suolaisia herkkuja kun himoni niitä huutaa ja heti seuraavassa hetkessä vedän kaksin käsin makeaa vastapainoksi. Tämä on ollut, vain pienillä tauolla, päättymätön ympyrä elämässäni jo pitkään, oikea Pirunkierto nimensä varsinaisessa merkityksessä.

MINÄ TIEDÄN
Tiedän, että minun pitäisi liikkua enemmän. Minulla alkavat luontopolut kotiovelta. Minulla on jäsenkortti kuntosalille. Pääsisin helposti vaikka joka päivä uimalaan tai kesällä luonnon vesiin uimaan. Minulla on kosolti lenkki-, uinti-, ryhmäliikunta- ja saliseuraa. Minulta puuttuu vain tahtotila toteuttaa se minkä tarvitsisin kun kaikki aikani menee niiden itselleni haitallisten toimien toteutukseen.

Tiedän mitä minun pitäisi syödä ja minkä syömistä tulisi välttää tai edes vähentää. Olen sokerinarkkari ja ylensyönnin ylipapitar. Olen mahdottoman taitava huiputtamaan itseäni ja muita syömisteni suhteen. Olen kuin alkoholisti, joka pystyy salaamaan ongelmansa yllättävän pitkään. Lopulta addiktiivinen käyttäytyminen alkaa kuitenkin näkyä myös ulkoisesti. Ylensyönti ja itsensä laiminlyönti näkyy kaltaisillani hedonisteilla vääjäämättä eikä sitä kuvakulmilla tai kaavuilla paljo peitellä.

Tiedän lepääväni liian vähän. Osaksi syynä on loputon uteliaisuuteni ja ikuinen elämännälkäni. Haluan nähdä ja kokea kaiken mahdollisen ja mieluummin heti kuin huomenna. Elintapani, ikäni ja kipuiluni vaikuttavat unenlaatuun. Huonosti nukutut yöt eivät riitä palauttamaan minua riittävästi ja siitä seuraa jatkuva väsymys. Kehoni ei saa riittävästi aikaa toipua mikä ei yhtään paranna fyysisiä kipujani.

Tiedän, että minulla olisi aikaa ja mahdollisuus vielä parantaa tapani. Perheeni ansaitsee terveen, iloisen ja energisen äidin. Mieheni ansaitseen kumppanin, jonka kanssa voi realistisesti suunnitella yhdessä vanhenemista. Minä ansaitsen parempilaatuisen elämän enkä tahdo kenenkään joutuvan takiani suremaan. Olen kyllästynyt minä-, peili- ja tulevaisuudenkuvaani. Tahdon vapauttaa sisälläni asuvan terveen, jaksavan ja iloisen Armin. Tiedän, että minun on tehtävä jotain nyt eikä huomenna.

MINÄ PÄÄTIN
Päätin siis tarttua Hedonisti Armia niskavilloista ja vaikka väkisin raahata takaisin oikealle polulle, mistä hän lähti harharetkilleen noin 30 vuotta sitten. Päätin aloittaa heti enkä tammikuussa uudenvuodenlupausten saattelemana. Miksi ei aloittaa heti, jos kerran on jo päättänyt? Pitäisikö itselle antaa lupa herkutella vielä tämä Joulu ennen kuin aloittaa? Eiköhän tässä ole herkuteltu jo ihan tarpeeksi monta Joulua ja muuta juhlaa moneksi vuodeksi eteenpäin.

Päätin tehdä kehoremontistani julkisen projektin ja nimetä sen ”Matkalla Minuksi”. Näin yritän varmistaa sitoutumiseni, estää projektin päättymisen ensimmäisen 4 viikon jälkeen ja helpottaa seurantaa, samalla kun koko matka tulee myös dokumentoitua. Olen päättänyt matkan kestoksi yhden vuoden ja sitä voi kuka tahansa halutessaan seurata. Kerron täällä blogissani kerran viikossa (vilpitön tavoite) edistymisestäni .
​
Huomenna lähdemme mieheni kanssa Balille lomalle ja reilun viikon päästä on Joulu, mutta en anna kummankaan asian vaikuttaa päätökseeni. Tulen näyttämään itselleni ja muille, että kaikki on mahdollista kun sitä oikein tosissaan haluaa. Minä haluan nyt tätä ja pitkä matka minuksi alkakoon. Olet enemmän kuin tervetullut sitä täällä ja instagramissa, jossa tilini löytyy nimellä @armimaisuuksia, seuraamaan.
Matkaan siis lähdetään ja nähtäväksi jää mikä on määränpää.