Nyt, kun takana on 1/12 #matkallaminuksi-projektista, on hyvä vetää ensimmäisen vaiheen yhteenveto. Kuukausi on lyhyt pätkä vuosiprojektista vaan hyvä on pysyä kartalla heti alusta alkaen. Alku tosin oli muutokselle poikkeuksellinen, koska 2 ensimmäistä viikko olimme lomalla etelän lämmössä. Normaalista poikkeavat olosuhteet eivät saisi vaikuttaa projektiini, mutta vaikuttivatko ne?

Eivät ne kyllä paljoa vaikuttaneet. Olin tarkka lomaruokailija, mutta en silti itseäni kieltäytymisillä kiusannut. Kuumassa tuli juotua tarpeeksi vettä ja ainahan reissussa tulee liikuttua normaalia enemmän. Tälläkin reissulla tuli uitua ja käveltyä ihan kelpomäärät kilometrejä. Ylenpalttista herkuttelua vältin, mutta toki vähän tuli kaidalta polulta poikettua. Herkuttelu pysyi kuitenkin hyvin hanskassa.
​
Ruokarytmiä en lomalla saanut ihan pidettyä säännöllisenä ja aamiaisella nautitut pannarit olisin toki voinut jättää väliin. Päätin, että pienikin muutos parempaan on parempi kuin ei muutosta ollenkaan. Kotiin palattuamme laitoin itseni välittömästi takaisin ruotuun ja päädyin jättämään lisätyn sokerin toistaiseksi pois ruokavaliostani.

Muutoksia ja huomioita ensimmäisen kuukauden jälkeen

​Ensinnäkin olen lisännyt liikuntaa reippaasti. Käyn niin usein kuin mahdollista kuntosalilla ja metsälenkeillä. Uitua tuli viimeksi lomareissulla, mutta kotona olen yrittänyt jumppailla, lähinnä verytellen ja venytellen. Tässä ajassa ei ole ehtinyt sen kummemmin kiinteytyä tai kuntoaan merkittävästi kohentaa, mutta yritän opettaa itseni ja kehoni uusille rutiineille. Hiukan ovat sekä mieliala, vireystila että energisyys kohonneet, mutta ei mitään mullistavaa silläkään rintamalla.

Lisätyn sokerin pois jättäminen on ehkä isoimpia muutoksia mitä tähän alkuun olen tehnyt. Lisätty sokeri on ollut pois ruokavaliostani niin lyhyen aikaa, etten sen vaikutuksista vielä lähtisi paljon huutelemaan. Toivon sokerin vähentämisen auttavan kehoni tulehdus- ja kiputiloihin, mutta yhtään ei haittaa vaikka sen myötä myös painoa putoisi ja energisyys lisääntyisi.

Sokerin vähentäminen on ollut yllättävän helppoa. Ihmettelen oikein, että miten se onkin ollut näin tuskatonta. Tämä varmaan tarkoittaa sitä, että olen vuosia suotta kauhonut sokeria naamaani. En kiellä etteikö joskus tekisin makiaa mieleni, mutta ei niin paljon kuin pelkäsin. Olen makeisten ja leivonnaisten tilalle ottanut hedelmiä, marjoja ja pähkinöitä. Hyvin toimii toistaiseksi, mutta katsotaan miten jatkossa käy.

Veden juominen ja ateriarytmi

Koko projektin ajan olen ollut huono pitämään kiinni aineenvaihduntaa ylläpitävästä ateriarytmistä. Tämä asia on minun Akilleen kantapääni riittävän veden juonnin kanssa. Miten se onkin niin vaikeata? Juon aivan liian vähän vettä. Pyrin pitämään vettä lähelläni koko ajan, mutta en muista sitä juoda…. mistä tulikin mieleeni, että käynpä tähän väliin vetämässä lasillisen, ettei unohdu.

Ateriarytmi. Voi mahoton miten senkin ylläpitäminen on minulle vaikeaa. En minä tässä kunnossa olisikaan, jos söisin säännöllisesti, mutta kun en syö niin joudun näitä korjausliikkeitä tekemään. Täytyy varmaan pistää puhelimeen hälytys muistuttamaan ruoka-ajoista. Söisin säännöllisemmin, jos tulisi nälän tunne. Tuleehan nälkä lopulta, mutta silloin on edellisestä ruokailusta mennyt jo liian pitkä aika.
​
Tuntuu jotenkin typerältä opetella täysin luonnollisia asioita kuten oikein juomista ja syömistä. Niukka ravinto kuihduttaa, mutta säännöllinen ruokarytmi laihduttaa. Tähän väliin täytyy muistuttaa, myös itseäni, etten lähtenyt projektiini laihdutusmielessä vaan jaksaminen ja terveys ykkösasioina. Painon putoaminen ja mahdollinen ulkoisen habituksen kohentuminen on vain bonusta. 

Näkyykö muutoksia?

Eipä juuri näy. Ensimmäisen kuukauden aikana painoa putosi noin -1.5 kg ja minun kokoisella naisella se on yhtä tyhjän kanssa. Otetaan huomioon, että projekti alkoi lomalla, niin siihen nähden on loistava suoritus tuo pienikin pudotus. Huomaan myös ettei kaikki vaatteet kiristä ja ahdista niin paljon kuin joulun alla.

Ehkä näkyvin muutos itselleni on turvotuksen vähentyminen etenkin kasvoilta. Sellainen sentin vesipöhö on kadonnut ja silmäpussit ainakin aamuisin pienentyneet. Siinäpä ne näkyvät muutokset tähän mennessä taitavat olla. Tyhjää parempi, mutta eivät vielä ilosta tanssimaan saa.

Taidan myös nukkua astetta paremmin. Olen viime vuosina nukkunut vaihtelevan huonosti tai erittäin huonosti. Ehkä sokerin vähentäminen ja ulkoliikunnan lisääminen on vaikuttanut eniten unen laadun paranemiseen. Nyt joinakin aamuina voin rehellisesti sanoa heränneeni levänneenä. Uskon energisyyteni lisääntyvän ja unen laadun paranevan vielä enemmän jahka olemme hiukan pidemmällä tässä projektissani.

Ei siis yhtään pöllömpi alku. Kuukausi takana ja olen projektiini entistä sitoutuneempi. Nyt kun olen saanut ruokailuni edes jonkinlaiseen tolkkuun ja liikkumisen hyvään alkuun niin tästä on hyvä jatkaa. Henkinen hyvinvointi tulee seuraavalla etapilla nousemaan ravinnon ja liikunnan rinnalle.
​
Jatkossa tulen varmaan ajoittain olemaan kammottavan itsekäs yrittäessäni saavuttaa tavoitteeni ja toivonpa totisesti, että läheiseni ja ystäväni tulevat sen kestämään. 

Heräsin aamulla tunteeseen ettei veri suonissani kierrä. Olin aivan varma, että suoneni ovat tukossa tai ainakin veri niissä sakkaa. Vastenmielinen herätys. Päässä sykki siihen malliin, et olisi voinut luulla pitkän ja erittäin kostean illan olevan takana. Syy löytyi tyynykasasta, johon pääni olin upottanut sillä seurauksella, että nukuin luonnottomalla mutkalla verenkierron niskassa liki kokonaan tyrehdyttäen. Heräsin harhaan eli väärään olettamukseen.
​
Niska jumissa yritin nauttia aamiaisesta ja kiireettömästä päivän aloituksesta. Syödessäni kuulostelin kehoani ja totesin sen olevan äärettömän jäykkä ja jotenkin jumissa. Ihmekös tuo, kun olen #matkallaminuksi projektin myötä löytänyt liikkumisen ilon ja kunnonkohennuksen kulmakivet. Vielä en kauheasti nauti liikkumisesta enkä kuntosalista, koska olen huonossa hapessa ja minuun sattuu. Mutta tiedän senkin päivän tulevan, kun taas ilolla liikun. Toivonpa totisesti ettei tämä ole harhaluulo.

Yhtäkkiä mieleeni tuli eräs syksy kultaiselta 80- luvulta. Ystäväni oli saanut ylipuhuttua minut lukion jälkeen hakemaan automaatioasentajan ammatilliseen koulutukseen ja minähän hain sekä pääsin sinne. Mitä hittoa?!? Minkä ihmeen takia hain koulutukseen, josta en ollut pätkän vertaa kiinnostunut? Hain, koska olen aina ollut helposti ylipuhuttavissa ja ystäväni tiesi mistä naruista nykiä, että sai tahtonsa läpi.

Aloitin koulun, mutta en viihtynyt siellä. Eikä ihme, koska en ikinä ole ollut kiinnostunut matematiikasta, fysiikasta saati elektroniikasta tai mistään laitteiden rakentamisesta. Ehdin olla koulussa niin pitkään, että mummoni väritelevisio korjattiin ja rakensin digitaalisen herätyskellon ihan itse. Olin koulussa pikkusta vajaan lukukauden. Ystäväni oli vakuuttanut minulle, että valmistuttuamme voimme mennä vaikka Hong Kongiin asentamaan automaattisesti avautuvia ovia.
​
Ei minusta sitten tullut automaatioasentajaa, joka matkustelee ulkomailla automaattisesti avautuvia ovia asentelemassa. Ei minusta tullut myöskään turkisompelijaa, johon sain 2,5 vuoden koulutuksen eikä konepuuseppää saati tarjoilijaa vaikka niihinkin kurssit kävin. Minusta tuli vaimo, äiti ja lähihoitaja. Jokaiseen juttuun olen aina lähtenyt täysillä ja tosissani. Silmissäni on kiiltänyt loistava tulevaisuus hyvin palkattuna mieleisessä työssä. Minulle on tuon tuosta naureskeltu eikä haaveisiini monikaan ole uskonut vaan harhaisena haihatelijana ovat minua pitäneet. 

Olen kokeillut ainakin yli kahtakymmentäviittä eri ammattia. Olen tavannut tuhansia erilaisia työntekijöitä ja esimiehiä. Olen käyttänyt älyttömästi rahaa tavoitellessani unelmiani niitä saavuttamatta. Olen uuvuttanut, jopa rikkonut itseni unelmieni perässä juostessa. Olen kokenut ja tuottanut pettymyksiä etsiessäni itseäni tai paikkaani tässä maailmassa. Olen istunut kouluissa ja kursseilla oppimassa uutta oppeja ikinä hyödyntämättä. Olenko siis epäonnistunut vai onnistunut?

Jos onnistuminen tarkoittaa sitä, että olen saanut koulutusta vastaavan hyvän työpaikan missä viihdyn, niin olen epäonnistunut. Jos onnistuminen tarkoittaa sitä, että olen pärjännyt tässä elämässä hyvin, niin olen onnistunut. Millä tätäkin mittaa? Luulen, että riippuen kenen näkökulmasta ja arvomaailmasta minun elettyä elämääni katsoo, niin tulos vaihtelee. Minullehan oikeasti merkitsee vain se miten ja missä koen itse onnistuneeni.

En ehkä ole onnistunut saavuttamaan montaakaan tavoitteistani, mutta matkalla niitä kohti olen kokenut sellaista mitä ei rahassa voi mitata. Olen elänyt rikasta, vaihtelevaa ja runsasta elämää. Olen saanut kohdata fantastisia ihmisiä ja nähdä uskomattomia paikkoja. Olen saanut osallistua ikimuistoisiin tapahtumiin ja kokea unohtumattomia tunnetiloja. Olen onnistunut elämään elämäni hukkaamatta siitä montaakaan päivään, johonkin mihin en halua päiviäni hukata.
​
En ole enää lähihoitaja enkä omaa mitään ammattinimikettä eli titteliä. Olen työtön keikkatyöläinen, joka ottaa vastaan mitä annetaan silloin kun on paikalla vastanottamassa. Olen ikuinen yrittäjä ilman yritystä. Olen heitellyt verkkoja vesille niin laajasti ja niin moneen suuntaan, että kyllä kohta jostain päin alkaa saalista tulemaan, mutta en jää paikoilleni onnenpotkuja odottelemaan vaan jatkan kullankaivamista niin kauan kuin tässä kehotemppelissäni valot palaa. En ole harhainen enkä haihahtele vaikka joistakin voi siltä tuntua. Minä nyt vaan olen aina ollut ja tulen aina tällainen olemaan tällainen, tälläinen armimainen. 

Hetkittäin menen ihan paniikkiin itseni kanssa, mutta pääsääntöisesti olen maailman onnellisin ja onnekkain nainen. Minun pitää itse antaa itseni olla onnellinen. Minä yksin olen vastuussa tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Minulla ei oikeasti ole mitään hätää, mutta joskus häpeissäni luon itselleni kriisejä. Luon niitä, koska luulen tuottavani jatkuvasti pettymyksiä läheisilleni vaikka he eivät ole mitään sinnepäinkään minulle sanoneet.

Tämä tämän aamuinen pohdinta on osa matkaa minuksi. Tunnen joka solullani olevani oikealla tiellä. Katsoessani taaksepäin näen paljon koettua ja katsoessani eteenpäin näen yhtä paljon koettavaa. Haaveilen edelleen runsauksista ja rikkauksista unohtamatta niitä saaneeni jo enemmän kuin moni elinaikanaan. Tullakseni minuksi ja ollakseni minä, minun täytyy olla minä eikä joku muu. Tittelittömänä tätinä on helpompi saavuttaa kuin menettää.
​
Matka siis jatkuu kohti ääretöntä ja sen yli, mutta ennen sitä teen metsälenkin melkeinminiän ja kahden ihanan koiran kanssa. Voimaantumaan mars!

Vuoden pian vaihtuessa näkyy edelleen olevan tapana summata mennyt ja suunnitella tulevaa. Listaillaan kiitollisuudenaiheita ja muistellaan kokemuksia niistä parhaat palat valiten niin hyvässä kuin pahassa. Mietitään onko elämässään tarvetta muuttaa tai aloittaa jotain tyystin uutta. Näin minäkin teen ja olen aika hitokseen usein tehnyt.

Lukemattomat kerrat on uudenvuodenyönä luvattu muuttua jollain valitsemallaan tavalla, joko paremmaksi, vahvemmaksi tai reippaammaksi. On tullut tehtyä lupauksia pitää parempaa huolta itsestään ja kehostaan, perheestään ja läheisistään tai luopua huonoiksi kuulemistaan ja näkemistään tavoistaan. Harvalla lupaukset loppuelämää pitää, mutta ajatus on tärkein, eikö?

Ehdin pari viikkoa ennen vuoden vaihtumista julkisesti luvata tekeväni ”Matkan Minuksi”, vilpittömänä tarkoituksenani pysyvästi muuttaa elämäni kurssia kohti parempaa vanhuutta. Ensimmäiset pari viikkoa on sujunut vallan mallikkaasti ilman takapakkeja. Olin meinaan pariviikkoa Balilla auringon syleiltävänä ja arjen unohtamana. Tahtoisin sanoa, että myös virkistävien vesien huuhtelemana, mutta silloin valehtelisin, koska kaikki paitsi jääkaapista otetut vedet olivat kaikkea muuta kuin virkistävän viileitä.
​
Lomalla minulla oli mukana hyvinvointiin, itsetuntemukseen ja oman elämän parempaan hallintaan liittyvää luettavaa. Luinkin kirjoja ahkerasti, mitä nyt hien pyyhkimiseltä ehdin ja pystyin. Kirjoissa oli paljon tuttuja juttuja, joita osaa osaan jo käytännössä toteuttaa, mutta myös paljon uusia ideoita ja ahaa-elämyksiä. Kuinka saamani uusi tieto tulee elämänlaatuani parantamaan jää nähtäväksi. Projektillani on kuitenkin vielä liki vuosi aikaa.

Viimeisen kuukauden aikana olen pohtinut, tutkaillut ja miettinyt elämääni niin paljon, että minusta on tullut vihainen ja kärttyinen akka vaikka juuri päinvastoin piti käydä. Enpä tästä ole juurikaan yllättynyt saati pelästynyt, koska muutos lähtee usein tarpeen tuskasta. Mietitään nyt esimerkiksi laihduttamista. On yhtä tuskaa aloittaa huonokuntoisena ja ylipainoisena liikunta saatikka luopua herkuttelusta ja ylensyönnistä. Tuskaa, joka vauhtiin päästyään muuttuu mielihyväksi.

Irtaantuminen ja irtipäästäminen huonoista, itseä vahingoittavista ihmissuhteista on vaikeaa ja tuskallista, mutta ajan myötä itselle hyväksi. Tuskallinen prosessi, jonka hyvää tekevät vaikutukset myöntää usein vasta kunnolla irti päästyään ja eheydyttyään. Yhtä vaikeaa on luopua työstään, jossa ei viihdy, mutta sen tuoman taloudellisen turvan takia on valmis kärvistelemään vaikka se on yhtä tuskaa viikosta toiseen palkkapäivää lukuun ottamatta.
​
Itse olen matkallani päässyt hyvin vauhtiin. Yli kolme vuotta on työstetty irtipäästämisiä ja pohjustettu niin henkisen kuin fyysisen hyvinvoinnin parantamista. Matkaa tehdessä on kärvistelty syyllisyydentunnon helvetissä ja saatu rakkoja sieluun omaa hyvinvointia tuskaillessa. Mitä pidemmälle taakse katsoo sen selvemmin näkee siellä tehtyjä virheitä. Näkemäni tuo tietoisuuden tuskaa ja katumus hiipii hiljalleen tontilleni.

”Hyväksy se mitä et voi enää muuttaa”, sanotaan ja suurimman osan menneestä hyväksynkin. En silti mahda itselleni mitään vaan löydän tuon tuosta itseni harmittelemassa joitakin aiemmin tehtyjä päätöksiäni. Harmittelen vaikka päätökset tehdessäni olin ne hyvin itselleni SEN HETKISEN tiedon perusteella perustellut. Silloin ei ollut saatavilla tietoa tulevaisuudesta, jollaista en arvannut edes kohtaavani.

Olin nuori, elinvoimainen ja sen verran terve, että energisyydessäni olin voittamaton sekä täysin tietämätön tulevista terveydellisistä haasteista. Nyt olen omilla valinnoillani rakennetussa jalkapuussa ivan ja pilkan kohteena. Onneksi tomaatteja päälleni heitän lähinnä itse, muut ovat armeliaan kohteliaasti hiljaisen myötätuntoisia. Tuskaa myötätunto ei ikävä kyllä vähennä, koska ruoskin itseäni päivittäin sisältäpäin.

Minulle muistutetaan hyvää tarkoittaen kaikista saavutuksistani ja monista avuistani sekä taidoistani tietämättä, että samalla muistutetaan tuskallisen selvästi hyödyntämättömästä potentiaalistani. Miten näin monitaitoinen, lahjakas ja älykäs ihminen voi tällä hetkellä olla rahaton raajarikko ilman muuta omaisuutta kuin elämänkokemus ja runsaat muodot, joita rikki kulutettu keho nippa nappa jaksaa pystyssä pitää?

Äitipuoleni sanoin monta vuotta sitten minulle eräillä syntymäpäivillä näin: ”Miten sinusta ei mitään ole tullut vaikkei sinun älyssä vikaa ole?!?!” Niinpä. Muutamankin kerran olen istunut ja kuunnellut läheisteni, varmaankin hyvä tarkoittavia mutta loukkaavia, kommentteja saavuttamattomista saavutuksistani. En ole katkera enkä vihainen vaan häpeissäni, etten ottanut vihjeestä vaarin ja tehnyt jotain elämälleni.
​
Uskon vilpittömästi, että Universumi lähetti minulle silloin viestejä, joita en vaan ymmärtänyt. Polulleni on vuosien varrella heitetty kosolti tilaisuuksia mihin tarttua, mutta eipä ole tullut tartuttua tai jos on tartuttu niin liian pian annettu periksi ja lopetettu. Olen käyttänyt tekosyynä milloin ihmissuhteita, milloin ajoitusta ja milloin mitäkin hyvin perusteltua pelkuruutta. En aio enää tehdä niin.

Kuka tahansa ymmärtää, että tämä projektini ” Matkalla Minuksi” on vihoviimeinen mahdollisuuteni antaa tekohengitystä tälle näivettyneelle elämälleni ja puhaltaa peli poikki ennen kuin olen hävinnyt. Nyt on tosi kyseessä. Minua on pidetty vuosi kymmeniä niin hyvin, ettei tarvetta muutokselle ole omasta mielestäni ollut. Minut on hyväksytty sellaisena kuin olen ja annettu tehdä likipitäen mitä tahdon. Olen tyytyväisenä tyytynyt elämään ihmetellen sen ihanuutta. Nyt maksan tyytymiseni laskua.

Summa summarum, minulla ei ole enää varaa elää toisten siivellä. Minulla ei ole varaa jatkaa tällä elämäntyylillä tuhoamatta terveyttäni lopullisesti. Minulla ei ole enää pokkaa olla tekemättä joitain, ihan mitä vaan, millä keventää läheisteni huolta minusta. Minun täytyy löytää tapa tai tapoja kantaa vastuuni tulevaisuudesta ja tuoda omiakin pullia pöytään eikä aina syödä muiden maksamia eväitä.

Tuleeko uudenvuoden lupauksia? Ei tule, koska ei niillä mitään muuteta. Ne ovat kuin laastareita, jotka tyrehdyttävät verenvuodon, mutta eivät paranna haavaa. Haavat paranevat hoitamalla ja ajan kanssa.
​
Hyvää vuotta 2020 kaikille.

Kärsikö muutosprojekti ja projektisuunnitelmat lomamatkalla?

Ensinnäkin, minullahan ei ole mitään varsinaista suunnitelmaa ollut kun ”Matkalla Minuksi”-projekti alkoi. Minulla oli vain tulenpalava tarve muuttaa elämässäni jotain ja vähä äkkiä. Tämän takia mitkään suunnitelmat eivät mistään lomista kärsi. Lomareissut voisivat kyllä tuoda takapakkia jo saavutetuille tuloksille, mutta tässä tapauksessa sekään ei ole ongelma, koska lähdin reissuun saman tein päätöksen teon jälkeen.

Sen takiahan tässä tilanteessa nyt ollaan, kun tekosyitä löytyy enemmän kuin selkärankaa. Sanokaa selkärangattomaksi tai mukavuuden haluiseksi tai ihan miksi vaan, mutta ei ole helppoa kieltäytyä kaikesta hyvästä, ei edes terveytensä takia. Toisinaan ihmettelen, miksi samat ihmiset, jotka ovat maailman parhaita tekosyyn keksijöitä, eivät keksi maailman parhaita syitä käänteiseen tarkoitukseen? 
​
Lomamatka ei siis suunnittelematonta suunnitelmaani tule sotkemaan. En myöskään aio antaa minkään pilata lomaani. Ei hittolainen, jos Balille asti on päässyt niin tulen kynsin ja hampain pitämään kiinni siitä, että saamme nauttia ajastamme täällä.

Tämä kone ei liity mitenkään meidän Balin matkaan. Tällä koneella lensin kesäkuussa Espanjaan. Käytän tätä, koska tässä ei näy kenenkään naamoja....

Melko vakuuttava lentomatka

Pitkät lennot ovat kaikille epämukavia, ainakin tahdon niin uskoa. Lento Balille kestää yli 16 tuntia ja konetyypistä riippuen se on joko kohtuullisen tuskainen tai järjettömän epämukava. Tällä kertaa lensimme yhden vaihdon taktiikalla ja ensimmäinen lento Helsingistä Dohaan kesti noin kuusi tuntia.

Lensimme suhteellisen uudella koneella ja kokemus hipoi jo mukavuuden rajaa. Sain käytäväpaikan, jalkatilaa oli runsaasti ja takapuoli mahtui hyvin käsinojien väliin. Vierustoverit nukkuivat suurimman osan matkaa eivätkä rampanneet minua häiriten missään. Vessat olivat siistit ja hyvän tuoksuiset eikä koneessa tarvinnut nälkä nähdä. Ystävällinen henkilökunta piti meistä hyvää huolta.

Matkan toinen osuus ei alkanut ollenkaan yhtä mallikkaasti. Edessä oli yli 10 tuntia koneessa istumista ja sain keskipaikan. Kone oli edellistä vanhempi eli penkit olivat kapeammat ja jalkatilaa paljon niukemmin kuin edellisessä koneessa. Istuin kahden miehen välissä tiukassa supussa, kuin sängyn alle ängetty untuvapeitto.

Ikkunapaikalle sattui vielä pikkurakkoinen ukko, jonka piti toistuvasti päästä vessaan. Oli yhtä tuskaa koko ajan nousta ylös ja ahtautua penkkien välistä kapealle käytävälle. Kateellisena katselin pienempiä naisia, joilla näytti jäävän tilaa penkin molemmille puolille, kun itse tursuin käsinojan alta naapurien reviirille. Olo oli kuin kenkälaatikkoon ahdetulla ankalla eikä itsetunto siitä kyllä yhtään kohentunut, päinvastoin.
​
Lentomatkojen epämukavuudet ja ahtaassa tilassa kippuraisessa kasassa istuminen vahvisti tietoisuutta muutoksen tarpeesta. Eivät ole kaikki paikat isoille ihmisille hyväksi ja jos niihin toistuvasti itsensä toimittaa niin kannattaa kyllä kaikkensa tehdä tilannetta helpottaakseen ja tuskaisuuttaan loiventaakseen.

Pelottava noutopöytä ja muut houkutukset

Matkaan sisältyy aamiainen noutpöydästä eli buffetista. Buffet-pöytien paras ja huonoin ominaisuus on monipuolinen runsaus. Samaan aikaan on niin paljon mistä valita sekä hyviä että huonoja vaihtoehtoja. Minun kompastuskiveni aiemmissa buffeteissa on tietysti ollut ylensyönti. Otan kaikkea vain vähän, mutta vaihtoehtojen runsaus paisuttaa annosta yli todellisen tarpeen. Syön aina yhdellä aterialla liikaa.

Entäpä Nutella ?!?! Tuo kirotun hyvä herkku. En ikinä osta sitä kotiin, koska en voi olla syömättä sitä. Nautin Nutella-annokseni aina lomillamme. Täälläpä ei Nutellaa ole tarjolla lainkaan. Pisteet Balille. Helppo vastustaa kiusausta, jota ei ole tarjolla. Pisteet Armille. Luulenpa, että tällä reissulla on tavallista helpompi vastustaa kiusauksia, kun niitä ei edes ole tarjolla. Onneksi mieheni on täysillä mukana projektissani eikä todellakaan yritä houkutella minua pois kaidalta tieltä kohti ohenevaa olemusta ja kaventuvaa takapuolta.

Tähän ikään mennessä en syömällä ole saanut ruokaa maailmasta loppumaan. Mikä tuntuu aivan kauhealta, kun samaan aikaan on älytön määrä ihmisiä jotka näkevät nälkää. Olenko koskaan santsikierrosta ottaessa miettinyt ettei kaikilla ole edes sitä ensimmäistä annosta tarjolla? Jos olen, niin sen verran harvoin etten muista niin tehneeni.

Joka paikassa voi törmätä houkutusiin, mutta ne ovat vain houkutuksia, eivät mitään pakkopullaa. Tämä on niin itsestään selvä asia, että ihan turha siitä on edes puhua. Päätös houkutuksiin sortumisesta on aina ollut omani. En ymmärrä miten herkuista kieltäytyminen ja erossa pysyminen voi olla niin paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi tupakasta, viinasta tai vaikka rosollista.

Tällä kertaa olen päättänyt olla kokonaan kieltäytymättä mistään. Rajoitan kaikkea, mutta en kieltäydy mistään. Kaikki yleensä laihduttajalta kielletty on minulle sallittua ja voi pojat, miten tämä tieto on vähentänyt mielitekojani. Olen siis kuin pahainen kakara (rakkaudella sanottu) joka tekee, tahtoo ja toimii juuri niin kuin nimenomaan on kielletty. Vapaavalinta on tässä tapauksessa pakkoa parempi.
​
Tällä kertaa olen päättänyt onnistua. Uskon vakaasti, että vähä ei ole yhtä paha kuin paljon. Uskon, että kun rajat eivät ole liian tiukat ja päivät täynnä sääntöjä tai aikataulutettua ruokailua niin jopa minulla on mahdollisuus onnistua. Haluan tehdä tästä matkasta niin kiireettömän, mutkattoman ja hauskan kuin mahdollista. Ilman matkamutkia ja mielettömiä mielipiteitä.

MINÄ OLEN
Olen vasta 57 vuotias ja perusterve ihminen, joka on ihan mahdottoman huonossa kunnossa. Olen terve ja samalla ihan rikki, tolkuttomuudessaan erittäin ärsyttävä tilanne. Minulla ei ole mitään sairauksia eikä kansantauteja. En joudu syömään mitään lääkkeitä eikä minulla ole muita ruoka-aine rajoitteita kuin kala-allergia. Minulla on toimivat raajat ja lihakset sekä aikaa niiden käyttöön eikä päänikään ihan tyhjä ole.

Minulla on tekonivelet molemmissa polvissa ja oikeassa lonkassa. Minulla on vaivaisenluut ja vasaravarpaat molemmissa jaloissa. Minulla on alaselässä muutama nikama ns luutunut yhteen ja toki iän mukana tullut nikamien välien madaltumaa eli ahtaumaa. Minulla on kulumia ja nivelrikkoa liki jokaisessa nivelessä sekä BMI:n eli painoindeksin mukaan sairaalloinen ylipaino jolle pitäisi välittömästi tehdä jotain. No teenkö?

Kyllä minä aina välillä jotain teenkin, mutta maltan tehdä vain jonkin aikaa ja sitten lopetan. Tiedän miten minun pitäisi syödä, liikkua, levätä tai ylipäätään elää, mutta ei vaan tee niin. Miksi? Siksikö, koska olen laiska, mukavuudenhaluinen, lyhtyjänteinen, tyhmä, ylimielinen vai mikä vielä? Ehkä olen vähän noita kaikkia tai en mitään niistä.

Minä nukun huonosti osin vaihdevuorioireiden osin kipujeni johdosta. Olen valtaosan valveillaoloajasta väsynyt. Herkuttelen mielitekojeni riivaamana ja poden huonoa omatuntoa sekä mahakipuja herkuttelun jälkeen. Syön suolaisia herkkuja kun himoni niitä huutaa ja heti seuraavassa hetkessä vedän kaksin käsin makeaa vastapainoksi. Tämä on ollut, vain pienillä tauolla, päättymätön ympyrä elämässäni jo pitkään, oikea Pirunkierto nimensä varsinaisessa merkityksessä.

MINÄ TIEDÄN
Tiedän, että minun pitäisi liikkua enemmän. Minulla alkavat luontopolut kotiovelta. Minulla on jäsenkortti kuntosalille. Pääsisin helposti vaikka joka päivä uimalaan tai kesällä luonnon vesiin uimaan. Minulla on kosolti lenkki-, uinti-, ryhmäliikunta- ja saliseuraa. Minulta puuttuu vain tahtotila toteuttaa se minkä tarvitsisin kun kaikki aikani menee niiden itselleni haitallisten toimien toteutukseen.

Tiedän mitä minun pitäisi syödä ja minkä syömistä tulisi välttää tai edes vähentää. Olen sokerinarkkari ja ylensyönnin ylipapitar. Olen mahdottoman taitava huiputtamaan itseäni ja muita syömisteni suhteen. Olen kuin alkoholisti, joka pystyy salaamaan ongelmansa yllättävän pitkään. Lopulta addiktiivinen käyttäytyminen alkaa kuitenkin näkyä myös ulkoisesti. Ylensyönti ja itsensä laiminlyönti näkyy kaltaisillani hedonisteilla vääjäämättä eikä sitä kuvakulmilla tai kaavuilla paljo peitellä.

Tiedän lepääväni liian vähän. Osaksi syynä on loputon uteliaisuuteni ja ikuinen elämännälkäni. Haluan nähdä ja kokea kaiken mahdollisen ja mieluummin heti kuin huomenna. Elintapani, ikäni ja kipuiluni vaikuttavat unenlaatuun. Huonosti nukutut yöt eivät riitä palauttamaan minua riittävästi ja siitä seuraa jatkuva väsymys. Kehoni ei saa riittävästi aikaa toipua mikä ei yhtään paranna fyysisiä kipujani.

Tiedän, että minulla olisi aikaa ja mahdollisuus vielä parantaa tapani. Perheeni ansaitsee terveen, iloisen ja energisen äidin. Mieheni ansaitseen kumppanin, jonka kanssa voi realistisesti suunnitella yhdessä vanhenemista. Minä ansaitsen parempilaatuisen elämän enkä tahdo kenenkään joutuvan takiani suremaan. Olen kyllästynyt minä-, peili- ja tulevaisuudenkuvaani. Tahdon vapauttaa sisälläni asuvan terveen, jaksavan ja iloisen Armin. Tiedän, että minun on tehtävä jotain nyt eikä huomenna.

MINÄ PÄÄTIN
Päätin siis tarttua Hedonisti Armia niskavilloista ja vaikka väkisin raahata takaisin oikealle polulle, mistä hän lähti harharetkilleen noin 30 vuotta sitten. Päätin aloittaa heti enkä tammikuussa uudenvuodenlupausten saattelemana. Miksi ei aloittaa heti, jos kerran on jo päättänyt? Pitäisikö itselle antaa lupa herkutella vielä tämä Joulu ennen kuin aloittaa? Eiköhän tässä ole herkuteltu jo ihan tarpeeksi monta Joulua ja muuta juhlaa moneksi vuodeksi eteenpäin.

Päätin tehdä kehoremontistani julkisen projektin ja nimetä sen ”Matkalla Minuksi”. Näin yritän varmistaa sitoutumiseni, estää projektin päättymisen ensimmäisen 4 viikon jälkeen ja helpottaa seurantaa, samalla kun koko matka tulee myös dokumentoitua. Olen päättänyt matkan kestoksi yhden vuoden ja sitä voi kuka tahansa halutessaan seurata. Kerron täällä blogissani kerran viikossa (vilpitön tavoite) edistymisestäni .
​
Huomenna lähdemme mieheni kanssa Balille lomalle ja reilun viikon päästä on Joulu, mutta en anna kummankaan asian vaikuttaa päätökseeni. Tulen näyttämään itselleni ja muille, että kaikki on mahdollista kun sitä oikein tosissaan haluaa. Minä haluan nyt tätä ja pitkä matka minuksi alkakoon. Olet enemmän kuin tervetullut sitä täällä ja instagramissa, jossa tilini löytyy nimellä @armimaisuuksia, seuraamaan.
Matkaan siis lähdetään ja nähtäväksi jää mikä on määränpää.

Voi viattomuus ja valistus. 60-luvun alussa syntyneenä sain melko vaatimattomat seksuaalivalistuksen eväät matkalleni kohti aikuisuutta. Ei kukaan mistään vähänkään intiimistä ääneen puhunut eikä ollut nettiä, kirjallisuutta saati edes tahtoa oma-aloitteisesti oppia tahi neuvoa hakemaan. Ehei, korvat höröllä kuunneltiin mitä muut puhuivat ja ymmärrettiin mitä äly myöden antoi.

Kun ei mistään tiedä mitään

Muistan kun olin jotain 7- tai 8- vuotias ja kotipihalla talon isommat tytöt yrittivät selittää meille pienemmille mikä on nänni. Käyttivät sormeaan apuna sillä seurauksella, että seuraavat 3 vuotta luulin nännin olevan jotain kynnessä ja ihmettelin miten maito siihen liittyy. Olin helpottunut, kun myöhemmin tajusin mistä oikeasti nännistä puhuttaessa oli kyse. Hiukan hävetti, mutta ei pysyviä vammoja.

Entäpä kuukautiset? Aina välillä kuulin puhuttavan kuukautisista enkä todellakaan ymmärtänyt mistä kyse tai miten ne minuun liittyivät. Noin 10 vuotiaana kysyin äitipuoleltani asiasta ja vastaukseksi sain, että kerron kyllä sitten kun on aika ja ne alkavat. Mitkä hiton ne ?!?! Mistä tiedän koska aika on? Mitä sit tapahtuu ja pitää tehdä? Lievää epätietoisuuden tuskaa, mutta ei suurempia vaurioita.

Teinikauhua ja häpeää

14-vuotiaana NE sitten alkoivat. Maha oli kipeä kuin mikä ja vessaan mennessä luulin ihan muuta kuin verta pönttöön lasettavani. Olisin säikähtänyt hengiltä, jos emme ystävien kanssa olisi ehtineet asiasta jo laajemmalti puhua ja tiesin, vaikka en täysin ymmärtänyt, mistä kyse. Koulussa oli toki asiasta puhuttu vaan ei minun puhdas ja viaton lapsen mieleni ihan kaikkea ollut oikein ymmärtänyt. Selvisin kuitenkin tästäkin elämän rajapyykistä vauriotta.

Seuraava rajapyykki tuli kohtaan teini-ikä, vuosi 1978 ja aiheena pojat. Äitipuoleni kutsui minut luokseen ja kehotti istumaan, koska hänellä olisi vähän asiaa. Olin varma, että saisin taas huutia aiheesta tai aiheetta riippuen siitä kenen näkökulmasta asiaa tarkasteli. ”Oletko jo ollut sängyssä pojan kanssa?”. Kysymys putosi päälleni kuin atomipommi. Hyvä ettei taju lähtenyt. Naama tulipunaisena sain änkytettyä kielteisen vastauksen. ”Hyvä”, sanoi hän ja alkoi teiniä valistamaan.

Sain kuulla ettei minun tarvitse mennä pojan kanssa sänkyyn vaan siksi, että poika haluaa. Eikä siksi, että luulen sillä saavani suosiota tai pojan rakkauden tai ylipäätään pidettyä pojan itselläni. Helvetin hyvä sillä mitään poikaa ei ollut. Päätän kuulemma kehooni liittyvistä asioista itse ja minulla on oikeus halutessani sanoa ei. Sain myös kuulla, että itseni kannalta oli tärkeää pitää huolta omasta ja kumppanin intiimialueiden puhtaudesta. ”Pese se vaikka itse, mutta älä likaisena ota vastaan, koska voit saada tulehduksen tai jonkun pahemman taudin”, hän jatkoi.

Voiko teini tästä toipua…

Istuin hetki hetkeltä epämukavammin tuolissani ja rukoilin kaikkia jumalia päästämään minut pois tästä pahasta. Sain reilun puolen tunnin (tuntui kyllä ikuisuudelta) luennon seksistä ja kaikesta siihen liittyvästä. Se helpotuksen tunne oli käsin koskettavissa ja korvin kuultavissa, kun pääsin vihdoin piinapenkistä pois. Soitin välittömästi, lankapuhelimella, ystäväni kohtaamispaikallemme ja kerroin hänelle kaiken. Olin lievästi traumatisoitunut.

En saanutkaan ystävästä kanssakauhistelijaa vaan uteliaan ja kiinnostuneen kyselijän. Vaikka kerroin kaikki niin mikään ei tuntunut hänelle riittävän. Lopputulema oli se, että sana kiiri ja sain lopulta toistaa saamani luennon monelle, monelle muullekin tiedonjanoiselle. Ei ollut kovin yleinen tapa noina aikoina nuoria kovinkaan konkreettisesti seksistä valistaa vaikka kiinnostusta ja tarvetta olisi kosolti ollut. Riitti kun todettiin: ”Älä saata itseäs poikien/tyttöjen kanssa pulaan!”

Täytyy myöntää, että äitipuolen luentoa toistaessa kavereille tuli joskus mieleeni vähän kujeilla heidän kustannuksella. Teki mieli lisäillä omiani asian sekaan. ”Mutsi sano, ettei kannata pierua pidätellä rakastellessa. Voi tulla kauhee kramppi alapäähän ja kaveri jää jumiin sinne” tai ”Syö oikein paljon valkosipulia ennen kuin menet sänkyyn. Se lisää mielihyvää.”, mutta enhän minä, onneksi, niin ikinä sanonut.

Moni muistaa tämän äitipuoleni Preseksi-luennon ja on kiitellyt hänen varhaiskasvatustaitoja. Muistan kun omakin häpeässä rypemiseni vaihtui ystävien kiinnostuksen ja kiitollisuuden myötä ylpeydeksi ja traumani paranivat jälkiä jättämättä. Monelta turhalta pelolta, tuskalta ja häpeältä olisi vältytty avoimuudella ja rehellisyydellä. Onneksi nykyään tietoa saa helpommin ja ihmiset ovat avoimempia. Tosin nykyään taitaa ongelma olla jo siinä, että saa kaikkea liikaa ja liian varhain.

Jokaisella on varmana ollut joskus hetkiä kun päätöksenteko on takkuillut tai ollut ihan älyttömän vaikeaa. Sisimmässään tietää mitä oikeasti haluaa, mutta ei silti saa päätettyä mitä tekee. Kuulostaako tutulta?

Miksi päätöstenteko on välillä niin vaikeaa?

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta minun päätöksiin vaikuttaa aina monet eri tekijät. Mietin mikä on minulle parasta. Mietin paraneeko elämänlaatuni päätöksen tehtyä ja miten se vaikuttaa läheisiini. Mietin pahoitanko jonkun mielen tai tuotanko pettymyksen. Mietin mikä sen johdosta muuttuu. Pohdin onko se järkevää, ajankohtaista, tarpeellista, todellista ja ties vaikka mitä.

Tähän päivään asti olen antanut liian monen asian vaikuttaa päätöksentekooni. Olen antanut muiden mielipiteille joskus liian suuren panoarvon oman etuni kustannuksella. Olen etukäteen päättänyt seuraukset niistä oikeasti mitään tietämättä. Olen pelännyt muutosta. Olen takertunut tuttuun ja turvalliseen. Olen ollut altis vaikutteille. Olen ollut epävarma. Päätöksenteko hankaloituu mitä enemmän sitä miettii ja mitä syvemmin sen puhki analysoi.
​
Toisaalta olisi aina hyvä miettiä tarkkaan ennen kuin päättää, silläkin uhalla, että päätöksenteko hankaloituu. Suosittelen siltä seisomalta, samassa hetkessä tapahtuvaa spontaania päätöksentekoa ainoastaan, jos omaa pitkän, loistavasti onnistuneiden Instant- päätöstentekolistan.

​Miksi ei vaan tee mikä itsestä parhaalta tuntuu?

Varmaan siksi, koska kaikki on helpompi sanoa kuin tehdä. Hyvää tarkoittavat ihmiset ympärillä tyrkyttää omia, vilpittömästi hyvää tarkoittavia mielipiteitään auttaakseen sinua päättämään. Vai ovatko ne itsekkäitä, omaa etua suojaavia mielipiteitä, joiden tarkoitus on pitää sinut lähellään? Miten erottaa vilpittömyys mielipiteiden takana? No ei mitenkään, koska itsekin tahtoo uskoa aina hyvään ja rehelliseen.

Vähän riippuu tietysti mistä asiasta pitää päätös tehdä, mutta periaatteessa päätöksentekoprosessi on aina aikalailla sama. Itse olen hyvinkin helposti innostuvaa laatua. Minulle on helppo ”myydä” mikä tahansa ajatus, jos sen esittää oikein innostuneesti ja raflaavasti. Tempaudun fiilikseen mukaan kuin kikattava lapsi karusellissa.
​
Monesti ovat lähtöpäätökset, työpaikka muutokset, rientoihin osallistumiset ja muut kissanristiäis kutsut saaneen innostuneen ”KylläKylläKyllä”-vastauksen sen enempää ajattelematta ja huolta huomisesta kantamatta. Toisia päätöksi olen katunut, toisia siunannut, mutta jokaisesta jotain opikseni ottanut. Päätöksenteossa kouliutuu paremmaksi vain harjoittelemalla ja ottamalla aiemmista kokemuksista opikseen.

​Kaikki päätökset helpottavat elämää

Totta. Ainakin siinä mielessä ettei tarvitse enää asiaa pähkäillä. Nykyään olen asteen itsekkäämpi päättäjä. Harvassa on enää ne asiat mitkä päätöksentekooni vaikuttavat. Parantunut itsetuntemus on ollut hyvä opettaja ja hiukan surkuhupainen päätöksentekohistoria loistava kouluttaja. Kokemuslisä ei ole tehnyt päätöksentekoa yhtään sen helpommaksi, mutta tuskaa vähentää tieto mitä seuraa kun päätös on tehty.

Arkisissa asioissa on helppo tehdä päätöksi. Ostan, jos todella tarvitsen tai siihen on varaa. Lähden, jos läsnäololleni on tarve tai voimani riittävät. Teen sitä mistä nautin tai mikä on pakko tehdä. Syön nälkääni ja tietoisen valinnan kautta himojani tyydyttämään. Mikä tahansa päätös helpottaa seuraavaa hetkeä ja silti löydän itseni toistuvasti tuskailemassa päätöksenteon kanssa. Eikö ihminen ikinä opi?

Päätöksien tekeminen on joskus suorastaan kauhistuttavaa ja toisinaan vallan kupeita kutkuttavan ihanaa. Monesti on sormi ollut fyysisellä ja/tai henkisellä  "SEND"-näppäimellä lievästi täristen, kylmienväreiden reisillä risteillen. Monesti olen näppäintä iskenyt päättäväisyyden tai raivon vallassa. Monesti olen painanut näppäintä ilolla ja rakkaudella, toisiaan itkien, mutta aina sillä hetkellä yhtä varmana päätöksestäni.
​
Päätöksenteossa vaikeinta on epätietoisuus siitä onko päätöksestään varma vai ei. Päätöksien tekeminen on kuin pelaisi "Haluatko miljonääriks"-peliä. "Lukitaan vastaus A?", "Oletko nyt aivan varma ja haluat lukita vastauksen?", "Vastauksen lukittuasi et voi sitä enää vaihtaa". Ei ihmekään ettei päätöksenteko ole helppoa!
 

Varustaudu valloituksiin ja vaelluksiin viisaudella ja oikeilla varusteilla

Arvatkaas kahdesti tuliko niin tehtyä? No ei. Meillä tehdään niin, että ajetaan ensin noin 800 km, nukutaan yö hiukan huonosti ja ajetaan loput 420 km Kilpisjärvelle. Perille päästyä nakataan tavarat tupaan, ihaillaan ilmaa ja sitten päätetään kiivetä Saanan huipulle.

Kolme komiaa rouvaa laittoi auton parkkiin, repun selkään ja lähti kävelysauvat kalisten kapuamaan kohti huikeita elämyksiä sen kummemmin miettimättä. Kauas on kuulkaa pitkä matka eikä 45 (ja hetkittäin paljon jyrkemmän) asteen nousukulma menoa juuri helpottanut.

​En kyllä suosittele Saanan valloitusta ilman minkäänlaista valmistautumista ja kunnollisia varusteita. Ei toimi. Kokeiltu on.  Uggit on ilman sukkia mukavat jalassa, mutta eivät mitkään varsinaiset vaellussaappaat ole. Kokeilin ja vaikka pääsin niillä sekä ylös että alas hengissä niin ei ne kyllä nilkkoja pahemmin tukeneet.

Kannattaa myös selvittää onko jotain sääntöjä tai rajoituksia tunturissa liikkujalle. Itse poikkesin polulta ottamaan maisema- ja lähikuvia. Niin ei kai saisi tehdä. Ainakin niin väitti nainen jolle pöljänä ilveilin kun luulin häntä ystäväkseni. Kaukaa erehdyin henkilöstä. Ei me kyllä missään mitään kieltoja nähty, mutta kiltisti palasin polulle jatkamaan.

Ei se matka aluksi niin pahalta näyttänyt...

Matkan edetessä alkoi sen pituus ja raskaus pikkuhiljaa koko karmeudessaan minullekin valjeta.

Oletetussa kapuamisen puolivälissä pysähdyimme happea haukaamaan ja maisemia ihailemaan.

Mitä pitäisi ottaa matkaan mukaan?

Kannattaa myös miettiä mitä reppuunsa pakkaa. Turha siellä tunturin kupeella mitään tarpeetonta on kanniskella. Pakkaa mukaan tarpeeksi juotavaa. Minä luulin 0.75 l vettä riittävän, mutta ei sitten lähellekään. Rehellisesti sanottuna en ennen nousua edes miettinyt mitään vesiä! Loppumatkasta silmäilin jokaista ohimenevää tunturikiipelijää potentiaalisena uhrina nestevarkauteen.

Ärsytti, kun kaikki näytti nousevan ja laskeutuvan paremmassa hapessa kuin minä. Meinasi huumori loppua. Olin aina kavereita vaikka kuinka paljon jäljessä. Puuskutin ja puhaltelin kuin Iso Paha Susi possujen talolla. Jossain vaiheessa uskoin vahvasti tunturin kupeeseen kuolevani. En edes osaa sanoa mikä sai minut silti jatkamaan.

Reppuun kannattaa pakata myös jotain energiaa palauttavaa purtavaa tai juotavaa. Minulla ei ollut edes rusinaa pussin pohjalla saatikka jotain energiajuomaa. Ei ollut mitään mitä kuka tahansa täyspäinen vaeltaja ottaisi mukaansa yli 4 h tunturinousulle. Kyllä hetkittäin oma älyttömyys otti kovaa päähän. Sanonta ”Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa” tuli taas näytettyä toteen.
​
Laastariakin kannattaa pakata mukaan. Tällä kertaa itselleni ei taivaallisia pohjekramppeja, nestehukkaa ja voimien totaalista katoamista kummempaa sattunut, mutta kaveri kompastu kivikossa aika ikävin seurauksin. Täydellistä kivikuvaa tavoitellessa tasapaino horjui polven pintaa leikkaavin seurauksin ja tietenkin Saanan huipun tuntumassa. Onneksi ystävä pääsi verta vuotaen, mutta omin jaloin alas.

Ylhäällä oli kaunista.

Luulisi, että alaspäin olis helpompi tulla... Juu, ei ole .

Kannattiko kaikesta huolimatta Saanalle kavuta?

Todellakin. Saanan on yksi maailman kauneimmista paikoista. Ylhäällä näkymät olivat henkeä salpaavan upeat. Ilma oli niin raikas, että kaupunkilaiskeuhkot vaan ihmetteli et mitä ihmettä nyt sisään imetään. Luonto oli kertakaikkisen kuvauksellinen ja vertaansa vailla. Koko paikka henkii rauhaa, raikkautta ja rakkautta.

Saana ei pettänyt vaan oli maineensa veroinen mahtavuus, monellakin tapaa. Mahtavat nousut, mahtavat maisemat, mahtava raikkaus, mahtava elämys, mahtavat laskut ja mahtava olo jälkeenpäin. Kyllä kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta oli kannattava kapuaminen.

Nousu oli puutteellisella varustuksella, heikolla yleiskunnolla, kolmella tekonivelellä ja sairaalloisen suurella BMI:llä 56-vuotiaalle rouvalle haasteellinen, mutta niin kun näkyy, täysin mahdollinen tehtävä. Matkalla kaduin monta kertaa, että lähdin tunturin lakea väsyneenä tavoittelemaan. Kertaakaan en katumusta muistanut, kun kuvia napsin. Alastulo olikin sitten toinen juttu.

Ei ollut itku kaukana, kun laskeuduin tunturilta. Kaksi kevyempää ja parempi kuntoista ystäväänikin valittelivat väsymystään ja varvasparkojensa kohtaloa. Varpaat survoutuivat kenkien kärkiin aiheuttaen aikamoisia tuskantunteita. Miten se paluumatka saattoikin tuntua niin loputtoman pitkältä.

Tuntui ettei autolle pääse koskaan. Pissatti, janotti, väsytti, itketti, nauratti ja sattui. Nälkäkin alkoi olla, mutta kyllä kipu ja väsymys olivat pahinta. Vihasin koko hemmetin Saanaa ja typerää ideaa sille kiivetä. Viha ja väsymys katosvat kuin tuhka tuuleen aina kun näköpiiriin osui jotain kaunista ja niitähän osui.

Saanalle kapuaminen oli kuin synnytys, vaikka sattui ja väsytti , niin kaiken ollessa ohi jäi jäljelle vain rauha, rakkaus ja onnistumisen ilo. Menisinkö uudelleen? No en ihan äkkiä. Toisaalta vähän jäi kaivelemaan etten ihan huipulle asti päässyt…

Mökille lopulta päästyämme olin niin poikki etten jaksanut kuin syödä ja painaa pääni tyynyyn. Olin alunperin tullut Kilpisjärvellä ystävääni tapaamaan ja kuulumisia vaihtamaan. Hän sai tekstiviestin: "En jaksa, en pysty. Saana oli upea elämys, mutta vei myös kaikki mehut. Ehkä huomena on parempi päivä ja enemmän seurusteluvoimia. Nati, nati"

Alun perin oli tarkoitus kirjoitella tänne tuntojani sometauon aikana, mutta lopulta se jäi tekemättä. Lähinnä siitä syystä, että tuli sitten pidettyä taukoa tästäkin touhusta. Tauko monesta asiasta yhtä aikaa teki hyvää. Jäi enemmän aikaa jäsentää ajatuksiani ja selkeyttää kaaosta pääni sisällä.

Sometauon ensimmäiset päivät olivat yhtä tuskaa. Olen selkeästi tapojeni orja ja rutiineihin kuuluu kännykän vilkuilu alvariinsa. Samoin tietokoneen avattuani meinasin automaattisesti avata myös Microsoft Collectionin palapelin. Aina kun puhelimesta kuului ”BLING” nappasin sen käteeni ja katsoin mistä se johtui. Miksi aikuinen, joka ei varsinaisesti odota mitään tietoa tai joudu syystä tai toisesta olemaan saatavilla, tekee niin? 

ODOTUKSET JA TULOKSET
Tauon alkaessa kirjoitin odotuksistani edellisessä blogipostauksessa näin:
”Odotan löytäväni sisälläni velloviin ongelmiin ratkaisuja. Yritän käyttää aikaani itseni kehittämiseen ja hyvinvointini kohentamiseen. Kaivan yöpöydällä odottavat kirjat pölyjen alta ja alan lukemaan niitä.

Menen enemmän ulos ja luontoon. Kierrän tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille niin monta kertaa, että se lopulta luontuu tuskasta huutamatta. Tapaan ihmisiä, keskustelen, olen läsnä ja opin uudelleen seurustelun jalon taidon. Lopetan menneiden murehtimisen ja tulevan pelkäämisen ja alan elää vain tässä hetkessä!”

Kuinkas hyvin tämä toteutui? Hyvin vaan ei täydellisesti. Minulla ei taida olla kovin kummoista itsekuria. Tauon ajan pysyin poissa facesta ja instagramista, mutta jo alta viikon tein ensimmäisen luvattoman Microsoft palapelin. Pahus! Alta 24 h palapelirikkeestä olin asettanut sanapelin kännykkään ja viikko siitä eteenpäin sanapelin tilalla oli jo Mahjog. Voin saman tein tunnustaa, että pelasin molempia paljon... siis todella paljon.

Enkä minä nyt kaikkiin ongelmiini ratkaisuja löytänyt, mutta kiitettävän moneen. Se aika minkä olin somesta pois, vapautti tekemään muuta ja se muu tuotti joitakin ratkaisuja. Luin useammankin kirja, tapailin tuttuja livenä, liikuin enemmän ja sain jopa tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille kierrettyä.
​
Uusia ideoita tulvi pääni sisälle, mutta niin sinne on aina tulvinut. Ajatustulvat ja kasaantunut kaaos jatkoivat siellä iloisesti keskenään lisääntymistä. Tällä kertaa kylläkin ilman ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Uskon vilpittömästi, että jotain uutta ja ihmeellistä on elämääni tulossa, jos vaan annan sen tulla, mutta siihen ei kyllä mikään sometauko vaikuttanut.

Ei minusta parempaa ihmistä tauolla tullut. Eikä elämänlaatuni radikaalisti parantunut. En koe edes mitään ihmeempää tyydytystä tempauksestani, mutta tulipahan tuokin kokeiltu. Ehkä jatkossa jonkin verran muutan sometustapojani ja katson välillä maailmaa ympärilläni muutenkin kuin kameran tai puhelimen linssien läpi. Taidan jopa pari sekuntia pidempään miettiä mitä jatkossa postaan, mutta muuten kaikki jatkuu kuin ennenkin.

Olen edelleen yhtä masentunut suurin piirtein samoista murheista kuin ennen taukoa ja yhtä iloinen elämääni rikastuttavista uusista ja vanhoista positiivisista asioista. Mikään ei siis muuttunut. Minä en muuttunut. Maailma ympärilläni ei muuttunut. Tauko teki yhtä hyvää kuin karkkilakko, mutta ei se mitään varsinaisesti muuttanut.

OPINKO EDES MITÄÄN UUTTA?
Sen opin, ettei sosiaalisessa mediassa mitään pahaa ole, jos ei anna sen riistäytyä käsistä niin ettei muulle jää aikaa. Sometus ja muiden postaksien lukeminen on vallan mukavaa puuhaa. Ei minun masennus johtunutkaan sometuksesta tai sitä, että olisin verrannut itseäni muihin ja jotenkin alemmuuden tunnosta sitä kautta kärsinyt. Ei, minä olin yksinkertaisesti liian väsynyt. Siihen vaivaan auttoi lepo ja melatoniini!
​
Ne, mitkä sosiaaliseksi mediaksi luokitellaan, ovat mitä parhaita informaation lähteitä ja yhteydenpitokanavia. Oikein käytettynä viihdyttäviä ja suuresti iloa tuottavia, eikö? Miten niitä sitten käytetään oikein? No en minä sitä osaa kertoa vaan jokaisen pitää etsiä itselleen sopivin sometustapa ja – määrä.

​Suosittelenko sometaukoa? Ei sen pitämisestä mitään haittaakaan ole, mutta hyvin voi jatkaa tauottakin. Tuskin tauot kenestäkään autuaampaa tekee, mutta jos joskus tuntuu että on pienen tauon paikka niin silloin se kannattaa pitää. Tuliko tästä sometaukoilusta minulle jokavuotinen tapa? Tuskin. Vaikutukset olivat niin vähäiset, ettei kohdallani maksa vaivaa tauokoilla. Sitä paitsi nautin enemmän kuin kärsin someilusta.

​Yhtä kokemusta rikkaampana toivotan ihanaa alkanutta syksyä kaikille.

PÄÄTÖS
Päätin ryhtyä kuukauden kestävään SomeTaukoon. Tauko pitää sisällään sekä Face Bookin että Instagramin. Päätin elää kuukauden ilman omia päivityksiä ja toisten päivitysten seuraamista. Päätin ottaa selvää onko minusta tähän vai ei. Päätin selvittää millä täytän somelta ylijäävän aikani.

MIKS?
Siksi, koska huomasin viettäväni luvattoman paljon aikaa somessa. No aikaa minulla on, mutta voisin käyttää sen järkevämminkin kuin somessa roikkumalla. Siksi, koska liian usein näin ympäristöni instakuvina tai kivoina päivityksinä. Siksi, koska huomasin vertailevani omaa elämääni muiden elämiin ja tunsin masennuksen hiipivän päähäni. Siksi, koska aloin suotta pienentämään itseäni.

MIKÄ SOMESSA MASENTAA?
No ei oikeasti mikään. Siinä vaiheessa, kun some alkaa vaikuttamaan siihen miten arvottaa itseään ja elämäänsä, on aika ottaa time out. Huomasin kokevani huonommuuden tunnetta vaikka olen ihan hyvä. Vertasin saavutuksiani muiden saavutuksiin. Vähättelin osaamistani ja oma erinomaisuuteni alkoi haalistumaan. Olin saamassa pysyvän lempinimen, SOME-ARMI, eikä se alkuunkaan imarrellut. En oikein tiennyt oliko se pilkkanimi vai rakkaudella annettu lempinimi? Riippui varmaan myös kenen suusta se tuli ja millä sävyllä.

MITÄS NYT TEET?
Nyt kirjaan tuntoni ja kokemukseni ylös. Opiksi itselleni ja tiedoksi muille, jotka ehkä samaa taukoa joskus miettineet. Lupasin samaan syssyyn pitää taukoa myös nettipeleistä. Poistin puhelimesta peliappsit samaan tyyliin kuin alkoholisti kaataa juomattomat viinat viemäriin raitistumispäätöksen tehtyään. Lupasin myös vähentää telkkarin katsomista ja suklaan syöntiä, mutta en kokonaan lopettaa.

EIKÖ BLOGI KUULU MYÖS SOMEEN?
Ei minun somelakossa. Joku roti sentään. Ei tässä nyt täysin ulkomaailmasta ole tarkoitus eristäytyä. Blogini saa olla nyt päiväkirjani. Joka tapauksessa tarkoitukseni on tauon jälkeen kertoa toimiko se minulla ja jos niin miten. Täällä somelomaani saavat seurata he joita se kiinnostaa.

MITÄ ODOTAT TAUOLTA?
Odotan löytäväni sisälläni velloviin ongelmiin ratkaisuja. Yritän käyttää aikaani itseni kehittämiseen ja hyvinvointini kohentamiseen. Kaivan yöpöydällä odottavat kirjat pölyjen alta ja alan lukemaan niitä. Menen enemmän ulos ja luontoon. Kierrän tämän istumalla jäykistetyn kehoni jumppapallon ympärille niin monta kertaa, että se lopulta luontuu tuskasta huutamatta. Tapaan ihmisiä, keskustelen, olen läsnä ja opin uudelleen seurustelun jalontaidon. Lopetan menneiden murehtimisen ja tulevan pelkäämisen ja alan elää vain tässä hetkessä!

NYT ALKAA JÄNNÄ MATKA JOTA ODOTAN INNOLLA.

​